Tässä on joitain ajatuksista, joita lukutaidot ovat tuoneet mieleeni. Ensin ovat nousseet monet pohdintakysymykset, jotka ovat minulle omakohtaisesti tärkeitä, autenttisia ongelmia. Samalla on tullut tarve testata Lehtosen, Seppäsen ja muiden asiantuntijoiden antamia ajattelun välineitä. Toivon että pohdintani auttaa sinua, hyvä lukija löytämään oman näkökulmasi kielen, lukutaitojen ja merkitysten kysymyksiin.
Mitä literacy-tyyppisen lukutaidon osatekijöitä löydät intiaaniesimerkistä ja pidätkö niitä riittävinä niin, että voi puhua lukutaidosta. Mikä tämän lukutaidon nimi voisi olla, mikä tässä on media?
Tulee mieleen Aisopoksen tarina, jossa vanha leijona ei enää jaksanut lähteä luolastaan metsälle. Se muuttui kaikkien kaveriksi ja aneli kerran myös kettua kyläilemään. Kettu pysytteli etäällä ja, kun leijona kysyi, miten kettu saattoi olla niin epäkohtelias, kettu vastasi: Jäljet pelottavat. Kettu näki muiden eläinten jälkiä, jotka johtivat luolaan, mutta eivät sieltä takaisinpäin. Luolassa leijona valitti kipeänä yksikseen. Kettu hyödyntää tulkitsee merkkejä ja suhteuttaa kaikkea tietämykseensä leijonasta. Kysymys on kuitenkin vain tarinasta. Intiaaniesimerkkikin tuntuu vahvasti sepitetyltä ja epäilyttää, onko alkuperäiskansan kielessä termiä, joka vastaa lukutaitoa. Kysymyksen pohdiskelu on siis tulkinnan tulkinnan tulkintaa, mutta mikä ei olisi? Siispä suhteellisuutta sietämään ja pohtimaan!
Guthrieta mukaillen ympäristössä, jossa ei ole kirjoitettua tekstiä, ei myöskään olla perinteisessä mielessä lukutaidottomia. Luonnossa ei ole kirjoitusta, mutta siellä on visuaalinen järjestys, jota asiantuntija tulkitsee. Seppänenhän kirjoitti esimerkkinä sienten tunnistamisesta. Tietoisena muiden ihmisten ja eläinten liikkumisesta, tottunut kulkija jättää edetessään merkkejä tiedoksi muille tai salaa jälkensä. Ympäristön materiaalit, taitettu oksa tai asetellut kivet vahvistavat ihmisen ilmaisua, säilyttämällä viestin, jolla on sosiaalinen tarkoitus. Voisi ajatella, että tässä ovat teksti ja media.
Visuaalinen lukutaito on kuitenkin vasta osa "kielestä käytännöllisenä tietoisuutena, ihmisen olemisena maailmassa" kuten Lehtonen kieltä kuvailee, ja ihminen käyttää kaikkia aistejaan ja intuitioitaan selviytyäkseen ja saavuttaakseen tasapainon ympäristössään. Luonnonkansat liikkuvat, tunnustelevat, kuuntelevat, haistavat ja maistavat ja tulkitsevat pätevästi informaatiota hankkimansa osaamisen eli sivistyksensä mukaisesti. Oleminen on multimodaalista. Medioita on monia vesistä suohon, ruohikkoon, hiekalle, kovaan maahan, kiviin, pensaisiin, puihin ja tähtitaivaaseen.
Kaikki merkitykselliset ilmiöt eivät kuitenkaan ole viestintää. Kaikki merkkejä välittävät tilat eivät täytä median määrittelyjä sosiaalisuuden tai viestintätarkoituksen suhteen. On kuitenkin selvää, että kun jäljittäjä tutkii saaliin jälkiä hän tarkastelee visuaalista järjestystä. Jos halutaan nimetä lukutaito, jonka puutteita intiaani havainnoi, voisi se useiden välittäjien ja kaikkien aistien hyödyntämisen perusteella olla multimodaalinen lukutaito. Ehkä joku pitää mahdollisena myös medialukutaitoa.
Miksi soittamisesta menisi ilo. Voiko kritiikki tässä olla iloinen asia? Miten Hirvosen ja orkesterin ristiriita sijoittuu syntaksi, semanttinen taso, pragmaattinen taso, semioosi -jatkumolla? Mikä olisi esimerkkiä vastaava tilanne asiatekstin kirjoittamisessa?
Soittamalla väärin muusikot tekivät virheitä musiikin kieliopissa eli syntaksissa. Kritiikissään Hirvonen ilmeisesti ei puuttunut vähäisiin hiomattomuuksiin, jotka menevät lokeroon "tyhmempi ei huomaa ja viisas ei virka mitään". Semanttisen tason virheiden horjuttaessa melodiaa ja rytmiä on laulajan pärjättävä ulkolukutaitonsa varassa tai "mentävä metsään". Koko esitys voi muuttua piinalliseksi vierailevan tähden epäonnistuessa ja kuulijoiden ja tanssinharrastajien kärsiessä surkeasta esityksestä. Odotetusta tapahtumasta tulee pettymys ja syntaksitason virheet ongelmat hiertävät kaikilla merkityksenmuodostamisen tasoilla. Orkesterin itsekeskeinen asenne voisi vastata literacy-lukutaidon puutteena sivistymättömyyttä, tulokset ovat epäesteettisiä ja epäeettisiä. Väärinsoittamisen ilo ei voi olla kestävää kuin omaan kulutukseen. Rakentavan kritiikin ilo löytyy mahdollisuuksista edetä laadukkaaseen musisointiin ja yleisön hyviin elämyksiin.
Asiakirjoittamisessa, ja kirjoittamisessa yleensä, kielivirheet voivat aiheuttaa lukijan turhautumista ja väärinkäsityksiä. Mitä vaativampi teksti on suhteessa lukijan taitoihin ja tilanteeseen, sitä haitallisempia virheet ovat. Verkkoaineiston kohdalla eivät erilaiset tekniset ratkaisut, kuten hakupalvelut ja näkövammaisten käyttämät ruudunlukuohjelmat, toimi kunnolla virheiden vuoksi. Pyrkimys oikeakielisyyteen on myös osa esteettömyyttä. Samalla kuitenkin oikeakielisyyden vaatimisessakin on siedettävä suhteellisuutta. Kieli muuttuu ja kehittyy. Eli ollakseen "käytännöllistä tietoisuutta, ihmisen olemista maailmassa" kieli ei saa jäätyä. Äärimmäinen takertuminen joka pilkkuun, soinnun nyanssiin tai näytön pixeliin voi myös muodostua esteeksi.
Arvioi J. Karjalaisen sanoitusta "Telepatiaa" Seppäsen esittämien ajatusten perusteella.
Muutamaan lauseessa Karjalainen vie lukijaa vaivattomasti ajassa ja paikassa ja kuvaa sekä äärimmilleen herkistynyttä tietoisuutta että todellisuudentajun ailahtelua. Kielellinen on visuaalista, mutta myös äänimaailma, maut, tuoksut, asennot, kosketukset, radioaallot ja - yliaistit ovat läsnä. Juonteena muistelun eroottisessa jännitteessä viljellään viitteitä vanhuuden rajoitteista ja yksinäisyydestä. Emotionaalisesti kuljetaan kaihoisasta nostalgiasta empaattiseen hymyilyyn. Ilmaisu on tiivistä, mutta antaa runsaasti aistittavia yksityiskohtia muiston elämiseksi. Sannallistettuna kokemukset ovat paremmin ymmärrettävissä, kirjoitettuina ne tulevat jaetuiksi. Tulkinnat ovat viritettyinä niin tekstin kirjoittajan kuin lukijankin vapautettaviksi omassa kontekstissaan.
Laajempi kehys jätetään lukijan tai kuulijan rakennettavaksi. Tapahtumien ympäristöstä ei kerrota, ollaanko puutalossa vai kivitalossa. Ilmaisu "ylös vuokrahuoneeseen" voi tuoda mieleen vanhan kaksikerroksisen puutalon vaikka sitä ei varsinaisesti kuvata. Avoimeksi jää oltiinko Suomessa vai Tunisiassa, mikä oli vuodenaika, oliko kysymys ainutkertaisesta tapaamisesta, vai seurusteltiinko. Tekstinsisäinen konteksti on luonnosmainen ja antaa tilaisuuden jokaiselle täydentää ja tarkentaa kuvia. Niinpä teksti puhuttelee suurta yleisöä, paikat tuntuvat oikeilta ja tilanteen voisi ja tahtoisikin kokea kohdallaan todeksi. Tarinan "sinä" antaa ohjeita ja tekee aloitteita tavalla, mikä sopii hyvin hänen rooliinsa vuokrahuoneen asukkaana. Roolit ja rakastavaisten henkilökohtaiset ominaisuudet (ikä, sukupuoli, muut taustat) annetaan varsin vapaasti lukijan täydennettäviksi.
Jaska Riihimaa (http://www.poko.fi/electricpicnic/rare.htm#tahtilampun) arvioi Karjalaisen tekstiä seuraavasti: "Hyvin onnistuneen lyriikan runsaslukuiset yksityiskohdat synnyttävät lähes kosketeltavissa olevia mielikuvia ja muistumia. Vaikuttajana tämänkaltaisen tekstin syntymiseen voidaan pitää kirjailija Paul Austeria, jonka tyyli perustuu samalla tavoin oikean tuntuisten yksityiskohtien kuvailuun - onpa yksi albumin kappaleista nimettykin hänen kirjansa mukaan, eli 'Kuun maisemissa'." Riihimaa tarkastelee Karjalaisen tekstin suhdetta kontekstiin eli intertekstuaalisuutta. Intertekstuaalisuuden yksi näkökulma on tekstien, lukemisen ja kirjoittamisen tutkiminen suhteessa muihin teksteihin. Yhtäältä teksteissä voi olla selviä viittauksia toisiin teksteihin toisaalta kirjoittajaan ja lukijaan ovat vaikuttaneet monet muut tekstit. Riihimaa löytää Karjalaisen albumilta suoria viitteitä Austerin tuotantoon ja kokee tapaavansa vanhan tutun (Austerin tekstin vaikutuksen) Karjalaisen seurassa.