Minna-Riitta Luukka käsittelee luennossaan erilaisten verkkotekstien
kirjoittajalle keskeisiä taitoja ja menetelmiä. Kieli on ratkaisevan tärkeä
myös verkkoympäristössä toimittaessa. Uudet mahdollisuudet hyödynnetään
pitkälti perinteisiä kirjoittamisen taitoja soveltamalla. Verkko on paikka,
jossa kohdataan ja viestitään ihminen ihmiselle. Teksti on dialogin
kirjoitettu muoto myös silloin, kun puhutaan oppimateriaaliteksteistä. Hyvän tekstin synnyttäminen alkaa kyvystä keskustella ja selittää toiselle ihmiselle asioita ikään kuin hän olisi tässä läsnä.
Edelleenkin yksi hyvä keino oppia kirjoittamaan on lukeminen: Kannattaa opiskella
lukemaan verkkotekstejä ja muitakin tekstejä: millaisia tekstuaalisia, juonellisia sekä tiivistys- ja
havainnollistusratkaisuja muut kirjoittajat käyttävät, mitä niistä voisi oppia
? Keskeinen viesti on, että jokainen voi oppia kirjoittamista.
Luento 19.03.2003 Jyväskylän yliopisto, Minna-Riitta Luukka
Aito luentotilanne on jaettu viideksi erilliseksi äänitiedostoksi.
Puhuja: Minna-Riitta Luukka
Kiitos. Tuota minä voisin sanoa siitä pienryhmätyöskentelystä vaikka tässä aluksi, niin ei lopu sitten lopuksi aika kesken, että tuota sen perusideahan oli se, että ihmiset, jotka ovat parhaillaan tekemässä verkkomateriaalia, verkko-oppimateriaalia verkkoon, tai jotain muita esittely- tai tiedotusmateriaaleja verkkoon, voisivat tulla niiden omien tekstiensä kanssa sinne ryhmään ja siellä ryhmän kanssa katseltaisiin ja kommentoitaisiin ja muokattaisiin ja editoitaisiin. Aina käy näin, että ihmiset on periaatteessa asioista kiinnostuneita, mutta sitten se kynnys tuoda sitä omaa tekstiä toisten kanssa katseltavaksi on paljon paljon korkeampi. Näin siinä helposti sitten aina saattaa käydä. Yksi vaihtoehto sitten tietenkin on se, että ei käsitellä omia tekstejä vaan oikeastaan yritetään konkretisoida niitä asioita, mitä minä tänään puhun noin aika yleisellä tasolla, niin katselemalla muutamia verkkotekstejä eli tavallaan testaamalla ja arvioimalla niitä ja saamalla niistä sitten vinkkejä ryhmässä keskustellen, yhdessä katsellen. Sekin on tietysti toinen vaihtoehto.
Ovatko täällä nyt mukana ne kaksi urhoollista, jotka ovat ilmoittautuneet sinne omien tekstien kanssa, niistä on..
Puhuja: Luukka
..mutta silti urhoollisesti ilmoittautunut.
No olisiko sitten muita, ketkä olisivat kiinnostuneet, jos tämä ei olisi se kynnyskysymys, että pitää olla omia tekstejä? Että sitten olisi muutamia tulossa mukaan. Nehän ovat siis nyt ensi viikolla ja seuraavalla viikolla, ne tässä ovat aika lähekkäin ne ajat. Nyt näin pienellä ryhmällä, jos meitä on viisi taikka kuusi, niin meillä ei ole mitään järkeä keskustella verkossa siinä välissä. Koska me varmaan saamme niissä kahdessa tapaamiskerrassa sitten kasvokkain sen keskustelun hoidettua. Vaan tämä perusperiaate tässä minun jutussa muutenkin on, että mitään semmoista ei kannata viedä verkkoon, mikä hoituu paremmin jotenkin muuten. Eli sitten ei käytäisi sitä verkkokeskustelua tässä välissä vaan tavattaisi kaksi kertaa niitten tekstien ääressä. Ja minä voisin sille ensimmäiselle kerralle itse valita muutamia tekstejä, mutta te voisitte silti itsekin ehdottaa, tai tuoda mukananne osoitteita, joista löytyisi tekstejä, joita me voisimme siinä ryhmässä katsella. Ihan minkälaisia vaan - semmoisia, jotka on teidän mielestänne hirmu hyviä, tai semmoisia, jotka on teidän mielestänne tosi huonoja.
Toinen sellainen rajaus, jota minä olen tässä joutunut tekemään, kun minulla on puolitoista tuntia aikaa, on se, että verkossahan periaatteessa on kahdenlaista kirjoittamista, kahdenlaista tekstimassaa. Toinen on tällaista tekstiä, joka tuotetaan sinne toisten luettavaksi ja toinen on sitten vuorovaikutuksen ohjaamista erilaisissa verkkokeskusteluissa. Ja vaikka minä kuinka yritin saada ne molemmat asiat ahdettua tähän puoleentoista tuntiin, niin aika vaikealta se näyttää, mutta katsotaan. Minulla on periaatteessa valmiudet ottaa se vuorovaikutuspuolikin mukaan, mutta minä aloitan siitä tekstipuolesta. Siis siitä sen tyyppisestä, millaisia tekstejä, mitä tekstintuottajan, opiskelutekstintuottajan tai ylipäänsä asiakastekstintuottajan pitäisi verkosta viestintäympäristönä tietää, tai olisi hyvä tietää.
Minä aloitan tällaisella aika yleisellä asialla, nimittäin sillä, että me yleensä ajatellemme, että tämä teknologia ja verkko muuttaa ja mullistaa aika monet asiat. Eli hirmu monia asioita on katsottu, että tämä verkko oppimisympäristönä, tai teknologiakeskeisenä paikkana muuttaa. Se muuttaa selvästi tekstin ja tiedon asemaa yhteiskunnassa, tapaa, jolla niihin törmätään, missä niitä käytetään ja millä tavoin niitä käytetään. Voisi sanoa, että tämän tietoyhteiskunnan myötä meistä on tullut yhä enemmän tekstuaalinen yhteiskunta. Yhä isompi osa asioista itse asiassa alkaa olla kirjoitetussa muodossa ja osa keskusteluista ja puheistakin on kirjoitetussa muodossa. Siinä mielessä kirjoittamisen taito on tullut yhä tärkeämmäksi asiantuntijataidoksi. Opetuksen käytänteisiin on ajateltu, että se ratkaisevasti muuttaa niitä, oppilaitoksen roolia, instituutioiden roolia ylipäänsä oppimisen paikkana, oppimista sinänsä itsessään - siis toimintana ja prosessina, tiedon käyttämisen - levittämisen tapoihin, lukijan rooliin, entisestä perinteisestä lukijan roolista uudenlaisiin tiedonkäsittelijän rooleihin - sitä kautta ihan selvästi myös kirjoittajan rooliin, tekstin tuottajana, asioiden kyseenalaistajana, keskustelun herättelijänä.
Mutta sitten aika paljon keskustellaan myös siitä, että teknologia, verkko muuttaa kieltä ja kielen käyttötapoja ja se tietysti on lähinnä sitä minun omaa aluettani - erityisesti se, mikä on teksti ja miten teksti muuttuu verkkoympäristössä. Nyt minä en aio suinkaan koko tätä isoa kenttää käydä jotenkin läpi abstraktilla, yleisellä tasolla ja ne ovat aika tuttuja asioita - olette niihin taatusti törmänneet. Mutta silti ne muodostavat sellaisen yleisen viitekehyksen, jota kautta minä katselen verkossa kirjoittamista, kirjoittamalla opettamista ja tämmöistä tekstityötä verkossa. Nimittäin mistään näistä asioista ei voi puhua irti, esimerkiksi pohtimatta sitä, mikä on oppimisen rooli, tai millaiseen oppimiseen, tiedonvälitykseen tai -prosessointiin tällä opetuksella pyritään, koska se kaikki näkyy teksteissä ja sen pitäisi näkyä niissä teksteissä. Eli ne tekstit rakentavat sitä kuvaa, jota siitä asiasta muodostuu, mutta myös sitä kuvaa, joka oppimisesta, tiedon omaksumisesta muodostuu. Ja siksi pedagogiset ratkaisut ja isot pedagogiset viitekehykset ovat oikeastaan asia, joka pitää koko ajan pitää mielessä. Vaikka minä nytkin puhun välillä hyvin konkreettisia asioita, tekstin rakenteista ja kirjoittamisesta, niin niiden valintojen taustalla on aina se, että millaiseen, minkä laatuiseen oppimiseen niillä teksteillä pyritään, tai minkälaiseen mielikuvaan siitä lähettävästä instituutiosta teksteillä pyritään. Ne eivät ole irti missään tapauksessa näistä kaikista isoista asioista vaan hyvin tiukasti niihin sidoksissa.
Jos me ajattelemme sitä, minkälaisia toiveita ja ajatuksia verkkoa kohti on esitetty, niin nämä tämän tyyppiset ajatukset toistuvat melkein kaikissa verkko-oppimateriaaleissa, kaikissa verkko-opetuksen koulutustilaisuuksissa, hand-outeissa, suurissa julistuksissa. Yksi on, että täytyy tukea vastavuoroista ja jaettua ymmärrystä, pitää edistää tiedon kanssa työskentelyä, oppiminen verkossa edellyttää selittämistä ja argumentointia sekä opettajalta että oppijalta, on annettava tilaa erilaisille oppijoille, erilaisille lukijoille, erilaisille tiedon prosessoijille, on tuettava itseohjautumista - tämmöistä yhteistoiminnallista oppimista, on annettava tilaa vuorovaikutukselle ja keskustelulle. Nämä kaikki on hirveän hienoja ja yleviä toiveita ja ajatuksia ja vaara tässä on oikeastaan vain se, että jos sorrutaan ajattelemaan niin, että se verkko sellaisenaan, ikään kuin itsestään, toisi nämä hyvät asiat siihen opetukseen, ikään kuin se automaattisesti se verkossa työskentely tukisi näitä hyviä tavoitteita ja hyviä ajatuksia siitä, millaista on hyvä oppiminen ja opetus verkossa. Itse asiassa mikään näistä ei toimi tai pelitä ilman kieltä. Eli niissä kaikissa, missä nämä teot tehdään, niin se kaikki tehdään kielen avulla, ja tehdään sen sisällöntuotannon kautta.
No nyt sisällöntuotannosta meillä puhutaan kanssa aika paljon, mutta siitäkin keskustelu on pääosin aika teknologiavetoista. Eli jos mietitään niitä sisällöntuottamisen strategioita ja suunnitelmia ja oppimateriaaleja, niin niistä hurjan iso osa keskittyy siihen, että miten sitä verkon oppimisalustaa tai verkkoa niin kuin teknologisena paikkana käytetään hyväksi, jotta sisältöä voitaisiin tuottaa. Puhutaan sen sisällöntuottamisen eri vaiheista ja niissäkin keskiössä usein on aika vähän sitten kieli ja tekstit sellaisenaan tai kirjoittaminen. Ajatellaan, että se tulee ikään kuin sellaisenaan - otetaan joku entinen teksti ja tuodaan se sinne uuteen paikkaan, niin siitä syntyy jollain tavalla tämäntyyppistä oppimista edistävä paikka. Sen heti haluaisin aluksi sanoa, että minä itse suhtaudun tähän ajatukseen hirveän skeptisesti - mikään ei muutu, jos ne tekstit ja materiaalit eivät muutu. Se verkko sellaisenaan ei auta yhtään mitään näistä tavoitteista, jos ei se opettaja tai sisällöntuottaja ota niitä tehtäväkseen, kirjoitustehtäväkseen - tässä tapauksessa puhutaan kyllä verkosta. Siksi tämä minun pieni palaseni tänään, puolitoista tuntia, pyrkii nyt tuomaan sellaista tekstin ja kielen näkökulmaa tähän sisällöntuotantoon - edes pieniä vinkkejä siitä, että mitä se voisi tarkoittaa, jos sitä ruvetaan katsomaan sitä kautta.
Hyvin usein me ajatellaan, että verkko oppimisympäristönä on jotain uutta ja uljasta. Mutta käytännössä, kun katselee monia verkko-oppimismateriaaleja, verkossa olevia materiaaleja tai jopa tiedotusmateriaaleja verkossa, niin itse asiassa iso osa siitä tekstimassasta on sitä entistä perinteistä tekstiä - itse asiassa A4:sia verkossa. Että se vanha tekstimassa ikään kuin viedään uuteen paikkaan, kun ajatellaan, et se toimii nyt siellä. Se mitä sille mahdollisesti siellä tehdään, on että siihen pannaan muutamia linkkejä ja vinkkejä eteenpäin, mutta siinäpä se sitten melkein on. Pitäisi pohtia sitä, että onko se oppikirja verkossa, onko se tietynlainen tekstipankki, vai onko se peräti tämmöinen kirjekurssimuotoinen tila, jossa toimitaan. Nyt minä en tarkoita, että oppikirja verkossa tai tekstipankki verkossa, tai kirjekurssi verkossa olisi huono asia. Se voi olla, mutta pitää olla tietoinen siitä, että mihin sillä tekstillään ja oppimateriaalipaketillaan pyrkii. Jotkut kurssit todella toimivat todella hyvin niin, että se on materiaalipankki se paikka, siinä ei ole mitään hävettävää, tai tuskailtavaa. Se mihin opetuksellisesti sillä tekstillä pyritään, ratkaisee sen, minkä muotoiseksi se teksti kannattaa sinne tuottaa ja minkälaisia muita oheistoimintoja sen tekstin ympärille rakennetaan.
Vuorovaikutteisuudesta puhutaan paljon verkkoympäristössä, ja tietenkin se, että päästään keskustelemaan teksteistä, on hyvä asia, ja on tilanteita, joissa se on ainoastaan mahdollista verkossa. Mutta joskus näkee sellaisia verkkokeskusteluja, oppimiskeskusteluja, joissa vierekkäisillä päätteillä istuva ihmiset keskustelevat verkossa, kun he yhtä hyvin voisivat keskustella sen ihmisen kanssa, joka istuu vieressä. Se ei ole eikä saisi olla itseisarvo. Että pitää aika tarkkaan miettiä, mikä sopii sinne verkkoon, mikä on viestinnällisesti, kielellisesti, tekstuaalisesti järkevää sijoittaa sinne verkon puolelle, mikä toimisi ihan yhtä hyvin tai itse asiassa paremmin jossain muualla. Missään tapauksessa tämä verkko-opetus ei ole vapauttanut meitä teksteistä, tai päästänyt tästä kirjoitetun sanan kurimuksesta irti vaan ihan selvästi päinvastoin. Tekstimassat ja -määrät ovat lisääntyneet entisestään, yhä enemmän tuotetaan vaikka minkälaisia tekstejä ja niitä yhdistellään vanhoista teksteistä - muokataan ja toimitetaan uudelleen, tehdään tällaisia isoja, valtavia tekstiympäristöjä.
Paljon puhutaan myös siitä, että verkko on tämmöistä elämyksellistä oppimista. No, jos ne A4:t ovat siellä verkossa niin kuin ennen oli paperilla, niin ei se sitten synny se elämyksellisyys siitä, että sitä luetaan tästä näytöltä. Kyllä sen elämyksellisyyden pitää syntyä jostain muualta. Tietysti helposti ajatellaan, että se elämyksellisyys syntyisi visuaalisista piirteistä yksin tai pääosin tai siitä, kuinka se verkkomateriaali on kuvitettu tai väritetty. Ja haluaisin muistuttaa, että kyllä kieli ja se tapa, kuinka tekstejä kirjoitetaan, on yksi aika tärkeä elämyksellisyyden lisääjäpaikka. Sellaisen toteavan lakonisen tekstin ympärille vaikka rakentaisi minkälaisia vinkuvia elementtejä ympärille, niin ei se siitä sen elämyksellisempää tee, jos se sisältö ei muutu elämykselliseksi. Kieli on aika voimakas keino tehdä asioita elämyksellisiksi. Elämyksellisyys tarkoittaa silloin sitä, että miten asiasta ihminen voi puhua toiselle. Miten voidaan omien kokemusten ja ajatusten kautta keskustella asioista tai kertoa toiselle, virittää toisessa tällaisia kokemuksen omia tunteita - ja se tapahtuu kyllä pitkälti kielen avulla.
Tärkeimmät kysymykset, kun rupeaa tekemään verkko-oppimateriaalia, tai mitä tahansa tekstimateriaalia verkkoon, ovat tietysti ne, että miksi ja kenelle se rakennan, minkä takia ja mitä tehtävää se palvelee, miksi se on sinne rakennettu ja sitä kautta voi päättää myös, että minkälaiseksi se olisi järkevää rakentaa. Minkälaiset ovat ne pedagogiset sitoumukset, kun puhutaan verkko-oppimisesta, minkälaiset ovat lukemisen, ymmärtämisen reunaehdot ja strategiat. Kirjoittajan on erittäin tärkeätä miettiä sitä lukijan näkökulmaa ja tässä tapauksessa nimenomaan niitä lukemisen strategioita, ymmärtämisen, oppimisen strategioita, koska sitä vartenhan ne tekstit sinne laitetaan, ei sitä varten, että ne killuisivat siellä ulkoavaruudessa vain sen takia, että on hyvä olla verkkotekstejä ihmisellä olemassa. Samoin sitä on hyvä miettiä, että millä tavalla verkko mediana ohjaa lukemista ja lukemisen tapoja ja sitten vielä se, että millä tavalla verkko tilana, mitä se merkitsee tilana, toimintaympäristönä tekstin tuottajalle ja kirjoittajalle. Miten sen verkon verkkomaisuuden saisi niihin teksteihinsä käyttöön niin, että se palvelee toisaalta sitten sitä oppimista - tai sehän se pääasia on - palvelee sitä lukijaa eikä niin kuin toimi sen median tai verkon ehdoilla yksinomaisesti ainakaan.
Se, mitä tämä verkko on tuonut opetukseen, on se että meistä kaikista on tullut kirjailijoita. Koska niin iso osa tästä opetuksesta, mitä ennen hoidettiin näin - pääasiallisesti näin - niin hoidetaankin yhtäkkiä kirjoittamalla. Se kuinka hyviä, tai tehokkaita, tai taitavia, tai mukaansa tempaavia kirjoittajia meistä asiantuntijoista tässä kasvaa, niin siitä on aika paljon myös kiinni se, miten se oppiminen oikeasti vois muuttua elämyksellisemmäksi tai jotenkin kokemusperäisemmäksi tai kiinnostavammaksi kuin ennen. Ja tietysti tässä akateemisessa yhteisössä kirjoittamisen taidolla on aika erilaiset tehtävät kuin oppimateriaalintuottajan elämässä. Jos ajatellaan muutamia - kymmenen vuotta sitten - tieteentekijät lähinnä tuottivat tieteellisiä tekstejä, eli eihän meiltä silloin odotettu, että me osaisimme tuottaa vetäviä oppimateriaaleja. Oppimateriaalin kirjoittajat olivat oma ammattiryhmänsä, jotka olivat tietokirjailijoita. Nyt meistä kaikista on tullut yhtäkkiä tietokirjailijoita ja oppikirjan laatijoita ja tekstin tekijöitä. Ja se ei ole ollenkaan yksinkertainen taitolaji, että se, että osaa tuottaa hyviä tieteellisiä tekstejä, tai on ollut hyvä ainekirjoittaja, niin ei välttämättä takaa sitä, että osaakin kirjoittaa hyvää oppimateriaalia. Se onnellinen tilanne tässä kuitenkin on, että kirjoittaminen on taito, jonka voi oppia ja että sen voi joka ainut oppia. Minä olen sitä mieltä, että joka ainoasta voi tulla kirjoittaja, jos hän tietyistä asioista tiedostuu ja sinnikkäästi harjoittelee ja ennen kaikkea hankkii palautetta omista teksteistään. Ja se oli sitten se yksi syy, miksi tähän jatkoksi laitettiin sitä omien tekstien katselemista ja kommentointia, että sen palautteen kautta, sen että joku toinen lukee niitä tekstejä ja osaa niitä kommentoida, niin sen kautta ne omat taidot kehittyy. Siitä huolimatta semmoinen tärkein asia, mikä kirjoittajataitojen kehittymiseksi tässä ympäristössä erityisesti on, niin on se, että on taito keskustella. Teksti on dialogin kirjoitettu muoto, myös silloin, kun puhutaan oppimateriaaliteksteistä, niin hyvän tekstin synnyttäminen alkaa kyvystä keskustella, alkaa kyvystä selittää toiselle ihmiselle asioita ikään kuin hän olisi tässä läsnä. Se usein unohtuu kirjoittajalta, kun hän tekstejä tuottaa - se että ikään kuin puhun tässä tälle toiselle ihmiselle, joka on minun vieressäni ja kerron hänelle, selitän hänelle asioita. Harjoittelemalla, mutta ennen kaikkea tiedostumalla tietyistä seikoista kirjoittamisen taitoja voi kohentaa.
Joskus aina tuntuu aika epätoivoiselta verkossa kirjoittamisesta puhua koska itse asiassa aika monet perusasiat on ihan samoja kuin missä tahansa muussakin kirjoittamistilanteessa - ei se niin kummallinen askel sinne verkkoon kirjoittamisessa loppujen lopuksi ole. Tietyt perusasiat säilyvät ja pysyvät, jotka on tämmöisiä viestinnällisiä näkökulmia tekstin tekemiseen. Täytyy tietää, mihin pyrkii tekstillään, miksi ihmeessä kirjoittaa, täytyy jollain tavalla tutustua mentaalisesti siihen omaan lukijaansa, miettiä miksi hän sitä lukee, mihin hän sitä tekstiä käyttää - ja kyseessä on tämmöinen projekti joka pitää vaan suunnitella ja aikatauluttaa, ei se sen kummallisempaa ole. Ei myöskään kannata ajatella kirjoittamisesta niin, että kuin se olisi joku tämmöinen luonnon lahjakkuus, että se jotenkin toisilla on se taito ja toisilla ei - se on aika pitkälti insinöörityötä. Sitä että pannaan projekti alkuun ja suunnitellaan se hyvin, tuotetaan palasia ja järjestetään ne järkevästi ja pannaan ne verkkoon. Ei siinä ole mitään kauhean luovaa, ihmeellistä sädekehää ympärillä. Kyllä se on tätä meidän arkista työtä ja siihen pitää sellaisenaan sitten myös asennoitua.
Eli verkkoon kirjoittamisessa oikeastaan se lisä, joka tulee tähän kirjoittamisen puoleen on se, miten tutustua verkon tuomiin mahdollisuuksiin niin, ettei anna niiden syödä sitä hyvän vuorovaikutuksen tai dialogisen tekstin luonnetta. Mitkä on ne mahdollisuudet ja toisaalta, mitkä on sitten ne vaarat, jotka verkko tuo mukanaan. Aika usein kuulee sanottavan, että verkkovuorovaikutus - vuorovaikutus erityisesti - on verkossa vaikeaa siksi, että 90% viestinnästä on nonverbaalista. Tämä on tämmöinen lystikäs tutkimustulos, jota monet viestintätieteilijät ja me muutkin olemme yrittäneet kaivaa esille, että mistä se tulee. Melkein jokainen teistä varmaan on kuullut tämän, että 90% viestinnästä on nonverbaalista - ilmeitä ja eleitä. Mutta oikeasti Jyväskylässäkin ollaan yritetty etsiä sitä alkuperäistä lähdettä, jos teistä joku on löytänyt sen, niin kertokaa minulle. Nimittäin tämä taitaa olla tämmöinen kansantaru tai urbaani legenda tämä tutkimus, koska varsinaisesti sitä ei ole vielä kukaan löytänyt, mutta hirveästi siitä puhutaan ja kaikki siitä puhuvat. Sehän tarkoittaisi silloin sitä, että verkossa, verkkokeskustelua ohjatessa vain 10% arsenaalista olisi käytössä. Jokainen maallikkojärjelläkin tietää, että se ei oikeasti ole niin, kyllä se kaikki merkitys voidaan myös kielellä ilmaista. Ne puheessa nonverbaaliset asiat, ne vain ilmenevät kirjoitetussa kielessä eri tavalla. Kaikki sävyt, ilmeet, asenteet näkyvät kyllä kirjoitetuissakin teksteissä.
Puhuja: Nainen 1
Tuohon vain semmoinen kommentti, että ehkä tuo on vain semmoista tehokasta viestintää tuo 90. Yleensä viestinnästähän on sanottu että tämmöisiin numeroihinhan kiinnitetään huomiota. Ja toinen yhtä perusteeton väittämä, jonka yleensä kaikki ovat jossakin tavanneet on tämä, että mehän käytämme vain 5% aivoista. Ei silläkään ole mitään perustetta,,
Puhuja: Luukka
Mutta se kuulostaa todelta. Se kuulostaa kauhean todelta ja varmalta, kun se on oikein lukukin ja sen on oikein joku jossain laskenut. Ja tämä on jännä tämä on oikein kansainvälinen slogan, tähän törmää monessa muittenkin maiden tällaisissa viestintä- vuorovaikutuskoulutuksissa erityisesti tähän. Kyllä käytännössä kaikki ne ilmeet, eleet sävyt niin kyllä ne elävät ja näkyvät siinä kielessä. Me emme ehkä vain ole niihin kirjoitetussa muodossa niin sensitiivisiä niille kuin kasvokkain. Mutta tämä asia on semmoinen, että aina ajatellaan että se liittyy siihen verkkovuorovaikutuksen ohjaamiseen, mutta kyllä niissä oppimateriaaleissakin näkyvät sävyt. Ihan semmoisessa selkeässä opetustekstissäkin näkyy kirjoittajan asenne lukijaan ja se, miten hän suhtautuu siihen asiaan ja lukijaansa. Siinä mielessä kirjoittamisessa kyllä, työkaluista keskeisin on kieli ja sen eri muodot.
Tämä verkon tulo opetuspaikaksi on tuonut sitten meille sen, että pitää opetella monenlaisia retoriikkoja. Eli asiantuntijaretoriikat ovat aika muuntuvaisia ja tarvitaan erilaisia tekstejä eri tarkoituksiin. Tämäkin on ihan hyvä ottaa huomioon omaa kirjoitustyötä tarkkaillessaan, että ei joka paikkaan sovi saman muotoinen teksti, saman sävyinen teksti ja saman rakenteinen teksti vaan yhdestä ainoasta asiasta voi kirjoittaa hyvin monia eri versioita riippuen siitä, kuka sitä tekstiä lukee ja mihin sitä käytetään. Eli ei voi ajatella niin, että siitä omasta asiantuntijuusalueestaan tuottaisi samanlaisia tekstejä ja panisi niitä moneen paikkaan. Se vaatii aina toimitustyötä, erilaista retoriikkaa, erilaisia rakenteita, erilaisia otsikointeja, erilaista jäsentämistä sille tekstille. Ja se mikä ainakin aikaisemmin on ollut iso ongelma tässä yhteisössä, on se että sen on aika vaikea popularisoida. On vaikea kirjoittaa vakavasta tieteestä populaarisesti, siis niin, että se ei sitten kuulostaisi triviaalilta. Tulee helposti sellainen tunne, että jos minä tätä nyt yksinkertaistan, jos minä kerron tänne väliin eläviä esimerkkejä, jos minä tätä hirveästi havainnollistan ja panen arkipäivän kielelle, niin se ei enää kuulostakaan niin fiksulta ja viisaalta. Silloin tietysti pitää miettiä sitä, että eihän näitä kirjoiteta kollegoille näitä verkkotekstejä - näitä kirjoitetaan oppijoille, jotka ovat matkalla kollegoiksi. Meillä on ikään kuin jatkumolla tämä asiantuntijuuden kielikin, että se opiskelija ei ole noviisi tietyssä mielessä tässä kielenkäytössä, se pitää tietenkin ottaa huomioon. Ja itse asiassa monta on paljon, paljon vaikeampaa sanoo selkeästi ja yksinkertaisesti ja havainnollisesti, kuin koukeroisesti ja monimutkaisesti ja vaikeasti. Täytyy nimittäin silloin ymmärtää itsekin, mitä kirjoittaa, jotta pystyy siitä kirjoittamaan jotenkin hauskasti ja ymmärrettävästi.
Tämä tietysti tuo mukanaan uudenlaisia työskentelytapoja kirjoittamiseen. Ollaan pääsemässä yksin kirjoitetuista teksteistä kollektiivisiin teksteihin, siihen, että yhden ihmisen kirjoittamisprosessi ei välttämättä ole alusta loppuun hänen hallinnassaan vaan yhden oppimateriaalin tekijöitä voi olla useita. Tekstit linkittyvät toisiinsa ja lähdemateriaalia käytetään ihan eri tavalla kuin aikaisemmissa teksteissä - on niin paljon helpompaakin. Monet tekstit ovat itse asiassa uudenlaisia hybridejä muotoja vanhoista teksteistä. Kirjoittaja saattaa vain ollakin editoija, joka asettaa ne tekstit yhteen uudella tavalla, laittaa ne tekstit keskustelemaan keskenään uudella tavalla. Silloin tietysti puntariin joutuvat aika pitkälti ne omat lukutaidot: miten minä osaan lukea toisten tekstejä saadakseni ne jollain tavalla upotettua osaksi omaani niin, että ne linkkikohdat eivät näy. Tietenkin niin niitten täytyy näkyä, että eihän toisten tekstejä saa plagioida, mutta tarkoitan, että ne ikään kuin tulevat saman tyylisiksi tai osuvat siihen oman tekstin joukkoon, jotta se yksi vaaroista, sirpaleisuus vähenisi. Eli kyllähän tämä pitkälti on tekstien kierrätystä ja jatkojalostusta ja joskus tuntuu, että polkupyörien keksimistä uudelleenkin. Tämä tekstimassojen määrä on lisääntynyt valtavasti verkon kautta, että meillä on samasta asiasta jos jonkin näköistä vääntöä ja kääntöä ja vierekkäisillä laitoksilla voi olla jostain samasta perusasiasta vähän erilaiset tekstit, mutta sama työ on tehty sinne alle. Se jakaminen on kirjoittamisen työskentelytapana ehkä tässä uusi. Sinänsä se on tosi hyvä juttu, että joudumme tai saamme tehdä tekstejä kollektiivisesti, koska ne ovat oppimistilanteita ja se kannattaa aina kääntää myös itselleen voitoksi, että niitä tekstejä ryhmässä tehdään.
Uudella tavalla tämä on tietysti tuonut tämän vuorovaikutuksen puolen näkyville. Eli ihan erilaista onkin nyt kirjoittaa tällaista ohjauskeskustelutekstiä. Täytyy osata reagoida nopeasti, pitää osata kommentoida topakasti, mutta ystävällisesti, pitää osata antaa palautetta toisten toiminnasta. Ja oikeastaan tärkein semmoinen uusi asia, jonka tässä verkossa on joutunut oppimaan, on tietynlainen tekstisensitiivisyys. Siis se, että osaa lukea rivien välistä - erityisesti siellä keskustelufoorumeilla, tai verkkokeskustelussa jota ohjaa. Miten osaa opiskelijoiden tai toisten kollegoiden teksteistä ymmärtää niitä sävyjä ja vinkkejä ja vihjeitä, jotka on ehkä osittain piilotettu sinne rivien väliin.
Kaikista tärkein lähtökohta koko tässä verkkoon kirjoittamisessa on, jos nyt ajatellaan verkkomateriaalin tuottamisen näkökulmasta, on se että tekee suunnitelman ja tietää itse minkälaisesta tekstistä tässä on kysymys, mitä kohti tässä pyritään ja mikä on tavoitteena. Se tavoite on tietysti hirmu tärkeä tehdä itselleen oikein tosi selväksi. Eli se, miksi minä kirjoitan tämän tekstin, mihin minä tällä tekstilläni pyrin, mitä minä haluan että lukijat tietävät luettuaan tämän tekstin, miten minä haluan että he toimivat luettuaan tämän tekstin, entä asennoituvat, tai millä tavalla tai miten oppivat luettuaan tämän tekstin. Tämä kuulostaa kauhean triviaalilta, mutta että siinä tekstin suunnitteluvaiheessa on ihan hyvä kirjata itselleen konkreettisesti vaikka ranskalaisin viivoin ne tekstin ydintavoitteet. Koska ilman niitä ei oikeastaan koskaan voi arvioida, miten hyvin se oma teksti täyttää ne tavoitteet. Nämä ovat paitsi suunnittelun, niin myös oman tekstin arvioinnin apuvälineitä. Miten se näkyy siinä minun tekstissäni se minun pyrkimykseni, miten tässä näkyy, mitä minä pidän ydinasioina - näkyvätkö ne tässä tekstissä? Olenko minä upottanut sen jonnekin kolmannen asteen linkin alle, sen jonka pitikin olla tärkeä juttu? Olenko minä piilottanut sen jonnekin takavasemmalle, joka minun mielestä olikin alkuperäisen suunnitelman mukaan juuri se, joka heidän piti löytää? Ilman tällaista ydinanalyysiä, ilman näitä selkeitä tavoitteita siitä tekstistä ei voikaan tulla toimivaa. Tai sitten se tulee vahingossa toimivaksi - mutta sellaisia vahinkoja sattuu aika harvoin. Kyllä usein sen kirjoittajan täytyy tehdä se hyvin tietoiseksi ja itselleen selväksi.
Ei ollenkaan näissä oppimiskonteksteissa ole paha pohtia tätä, että millä tavalla minä haluan tästä tekstistä ihmisten oppivan, koska meillä on monenlaisia oppimisen strategioita. Millaiseen oppimisen tapaan tämä minun tekstini ohjaa. Useimmat ihmiset sanovat, että minä haluan tällä tekstilläni kannustaa ihmisiä pohtimaan ja reflektoimaan. Kun katsoo sitä tekstiä, se onkin pelkkä tiivistelmä tai kuvaus. Miten siinä tekstissään auttaa sitä pohtimista ja reflektointia. Miten tuo sen dialogisuuden näkyviin siinä tekstissään. Usein me nimittäin luulemme tekevämme ihan eri asioita, kuin me oikeasti teemme. Eli tavoitteet ovat paljon hienommat ja kauniimmat. Mutta miten ne realisoituvat tekstissä, näkyvätkö ne sieltä? Niin sitä pitäisi tietysti jokaisen aina itse pohtia ja olisi hyvä jos olisi pareja, jotka voisivat pohtia toistensa teksteistä niitä asioita, kysyä näitä asioita, kertoa toisen tekstin luettuaan, mimmoinen kuva minulle jäi, että mikä sinun tavoitteesi tässä tekstissä on. Mimmoinen kuva minulle jäi siitä, minkälaiseen oppimiseen sinä tässä ohjaat. Ja sitten voi katsoa olivatko ne yhtään samanlaiset, kuin itse ajatteli.
Sen lukijan mielessä pitäminen tämäkin, ei ole mitään uutta, te olette kuulleet tämän sata kertaa ennenkin, mutta siitä huolimatta se on tärkeä asia sanoa, että ne tekstit kirjoitetaan jotakin ihmistä varten. Niitä ei kirjoiteta sitä verkkoa varten eikä työsuunnitelmaa varten eikä laitoksen virtuaalistrategiaa varten vaan ihan oikeasti jotain ihmistä varten, joka sen konkreettisesti lukee. Joissain isoissa verkkokursseissa tietysti ei koskaan edes näe niitä ihmisiä, jotka lukevat sen tekstin, mutta jonkinlainen mentaalinen mielikuva siitä, minkälaisia ne lukijat on, niin auttaa sitä kirjoittajaa siinä kirjoittamisen prosessissa. Mitä he tietävät ennalta, minkälaisien asioiden varaan tämän oman tekstin voi ankkuroida, mihin sitä voi yrittää kytkeä ja linkittää, mihin nämä lukijat käyttävät tätä tekstiä? Onko tämä tämmöistä alkuverryttelyä, onko tämä semmoinen paikka, josta he etsivät uutta tietoa, linkkejä eteenpäin. Onko tämä semmoinen paikka, jossa he kertaavat oppimaansa, onko tämä semmoinen paikka, josta he saavat ihan uusia ajatuksia, ideoita, onko tämä semmoinen paikka, jossa konkreettisesti luetaan pitkiä tekstipätkiä ja vaikkapa tulostetaan niistä osa ulos. Mikä on se lukijan käyttötapa, jota te tavoittelette. Koska sehän kaikki sitten vaikuttaa siihen minkälaiseen muotoon sen tekstin sinne verkkoon laittaa. Minkälaisia sisällöllisiä, rakenteellisia ratkaisuja sille tekstille tekee. Minkälaiset asiat on tärkeitä sille oppijalle, tai lukijalle, mikä heitä kiinnostaa. Millä saan heidät ikään kuin koukkuun tähän asiaan, mikä heitä motivoi. Usein nämä motivoinnin keinot liittyvät kuitenkin oppimisympäristöön, tai niiden pitäisi liittyä pääosin sisältöihin ja sisällölliseen uteliaisuuteen. Että semmoiset, sanoisinko hyvin pinnalliset kikat ja keinot motivoida - hei tiedätkö, että tämän oppiminen on sinulle tärkeää - ne ovat lähinnä kosmetiikkaa, ne tekevät tekstistä ennemminkin, osittain naurettavankin. Siis semmoiset, pintakeinot, joissa yritetään ikään kuin väkisin vääntää sitä, että oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että on järkevää tietää kärpäsen verkkosilmän rakenteesta. Se pitää luoda sen sisällön kautta. Tietenkin iso osa meidän opiskelijoistamme, jotka jotain tiettyä oppiainetta ovat pyrkineet ja päässet tänne lukemaan, niin ne ovatkin motivoituneita nimenomaan sen sisällön kautta. Mutta kyllä joitain pitää joskus houkutellakin. Mutta miten sen pystyisi tekemään, mihin sen liittäisi. Ja usein sellainen teksti, joka liittyy johonkin muuhun jo olemassa olevaan tietorakenteeseen, joka voidaan ottaa haltuun sen toisen asian kautta niin koetaan motivoivaksi ja mielekkääksi - joka tarjoaisi sitä kautta uudenlaisia näkökulmia.
Senkään pohtiminen ei ole yhtään pahaksi, kun tekstiä tuottaa, että paljonko lukijalla on aikaa sitä käydä läpi. Mitä oikeastaan odotetaan. Joillain verkkokursseilla tilanne on se, että aikaa on vaikka seuraavaan materiaaliin tutustumiseen kolme päivää ja sitä materiaalia on, jos printattaisi ulos sieltä, niin saattaa olla 150 sivua ja enemmänkin. Eli se verkko jotenkin häivyttää sen tekstimassan määrää. On hyvin tärkeää miettiä, että kuinka isoja pätkiä ja palasia voi niin kuin olettaa tietyssä ajassa ihmisen omaksuvan ja lukevan ellei se mene pelkäksi selailuksi ja kahlaamiseksi läpi. Paljonko lukijoilla oikeasti on aikaa syventyä tähän ja mitä sillä syventymisellä tässä tarkoitan. Missä lukija lukee sitä tekstiä - tästä näytöltä, tulostaako hän sen ulos, ovatko yhteisissä tiloissa ne päätteet, joissa luetaan, vai onko ihmisillä omia koneita, koska sekin vaikuttaa hyvin paljon siihen, kuinka keskittyneesti he voivat sitä tekstiä lukea. Ja sitä kautta vaikuttaa esimerkiksi siihen, paljonko sitä materiaalia voi olla ja mitenkä pitkässä tekstimuodossa versus lyhyissä luetelmamuodoissa sitä tekstiä voi tuottaa. Mikä se tilanne kirjoittajan itsensä kannalta on. Miten tärkeä tämä teksti on tai miten tärkeä osa tätä kokonaisuutta tämän asian tämä palanen on. Kuinka pitkä tämä osa voi olla suhteessa niihin muihin osiin. Paljonko minulla itselläni on aikaa tämän tekstin tuottamiseen - sekin on ihan tärkeä asia miettiä ja muistaa joskus. Nämä samat asiathan koskevat koko tekstiä, mutta yhtä hyvin myös yksittäisiä tekstinpaloja, joita sinne materiaaliin tuotetaan.
Ja sitten tietysti se viimeinen, ei suinkaan vähäisin, että mikä on verkon rooli tässä materiaalissa. Miten hyödyntää sen verkon kerronnan keinoja tai mahdollisuuksia - esimerkiksi sitä vuorovaikutteisuutta tai sitä visuaalisuutta tai ääniefektejä tai liikkuvaa kuvaa tai videokuvaa, ihan miten vain. Eli mitä sen tekstin on tarkoitus tehdä ja saada aikaiseksi. Onko tarkoitus kuvata ja määritellä tiettyjä ilmiöitä, kertoa joitain tapahtuneita asioita, luoda historiallisia katsauksia. Onko tarkoitus selostaa käytänteitä ja tapahtumia. Onko tarkoitus selittää ja pohdiskella syitä ja seurauksia. Tai ylipäänsä ohjata pohdiskeluun, argumentoida, ohjata tai opastaa. Mikä on sen tekstin tai tekstipätkän teko, mitä pyritte sillä tekemään. Nimittäin se kaikki vaikuttaa siihen, minkälaisen juonen siihen tekstiinsä voi rakentaa ja on järkevää rakentaa. Tämä juonen rakentamisen taito on verkossakin entistä tärkeämpi taito rakentaa. Tietyssä mielessä se on verkossa vaikeaa, koska tekstit ei olekaan enää lineaarisia, ne eivät ole yhtä pitkiä yleensä, tosin käytännössä kyllä on aika lineaarisia verkossakin, mutta periaatteessa ne eivät ole yhtä pitkiä, yhtä lineaarisia. Mutta tämmöinen juonirakenne on joka ainoan kappaleenkin ominaisuus. Siis se, että rakentaa tekstille juonen, ei tarkoita sitä, että pitää olla sivutolkulla pitkä vaan yksi pieni kappalekin sisältää juonen. Ja se juoni yksikertaisesti tarkoittaa sitä, että missä järjestyksessä asiat esittää, minkälaisia suhteita asioitten välille siinä tekstissään ihan eksplisiittisesti tekstin tasolla laittaa näkyviin. Eteneekö aikajärjestyksessä, ensin - sitten - sen jälkeen, joka on tyypillistä tällaiselle kertovalle tekstille. Käyttääkö tällaisia kausaalisia suhteita, sanoja kuten, tästä syystä, siitä johtuu, näin siis on tapana tehdä, tästä on siis seurauksena se ja tämä. Vai käyttääkö tällaisia argumentoinnin keinoja, että täytyy siis olla sitä mieltä, tästä voimme siis päätellä, asiahan on siis niin, tämä on erittäin tärkeää. Eli usein kun ajatellaan niin, että verkkoon ei saa kirjoittaa pitkiä tekstejä, niin se, mitä ihmiset tekevät tyypillisesti on se, että he poistavat sen metatekstin sieltä aikaisemmasta tekstistään - poistavat juuri ne sanat, jotka osoittavat miten ne asiat liittyvät toisiinsa. Eli tiivistävät tekstistä niin, että puhutaan vain ydinlauseella. "Verkkotekstin pitää olla ymmärrettävää ja helppolukuista - poistan siis kaikki sivulauseet ja kirjoitan päälauseilla". Jolloin itse asiassa joudutaan ojasta allikkoon koska kaikkein vaikeimmin ymmärrettävää tekstiä on se, jossa on lyhyitä lauseita peräjälkeen, joiden välisiä suhteita ei mitenkään ole ilmaistu.
Puhuja: Nainen 1
Tämä on siis ollut sellainen yleinen käsitys siitä yksinkertaistamisesta. Minä olen lukenut penskojen koulukirjoja niin on tehnyt mieli monta kertaa heittää seinään, kun ei tajua kerta kaikkiaan mitään ja juuri tästä syystä, että sieltä on kaikki metatekstit poistettu - eihän sitä enää pysty käsittämään. Se on olevinaan yksinkertaista ja nuorille ja lapsille kirjoitettua tekstiä.
Puhuja: Luukka
Niin, kyllä. Se on. Oppikirjojen kieli on todella vaikeaa, yläasteen, ala-asteen joitakin biologian kirjoja tai historian kirjoja, kun katselee niin ne ovat lähes käsittämättömiä - siis jopa aikuisen mielestä, että säälin niitä ala-asteen oppilaita. Se syy on juuri se - sieltä on poistettu, on ajateltu että yksinkertaiset lauserakenteet ovat helppoja - päälause, päälause, kuka tekee, missä tekee, mitä tekee, jolloin niiden asioiden välille ei synny mitään.. ne ovat ikään kuin listoja, jotka on pantu vain peräjälkeen. Toinen juttu on se, että hyvin usein ihmiset ajattelevat, että hyvä havainnollistamisen keino on, että minä teen tällaisia - mitä minä nyt olen koko ajan tehnyt - listoja, joissa on näitä merkkejä. Ja näidenkin, nämäkin vaativat lukijoilta todella paljon enemmän ponnistelua, kuin se, että kirjoittaisin nämä asiat, kirjoittaisin ne asiat tekstiksi. Mutta sitten tietysti pitää miettiä jälleen kerran, mitä äsken sanoin, mitkä on ne ydinasiat. Ja tietysti tärkeintä on se, jos tekstiä ei voi tuottaa paljon, niin ainakin ne ydinasiat, se mikä on se tärkein tavoite, niin ne kirjoitettaisiin mahdollisimman eksplisiittisesti metatekstin kanssa kunnolliseksi tekstiksi. Siellä voi olla sitten tiivistelmiä, kertauksia, lyhyitä vieressä, joissa on yksittäisiä sanoja, mutta pelkillä yksittäisillä sanoilla esittäminen ei ole varsinaista oppimista tukevaa materiaalia, ellei sillä opiskelijalla ole valtava määrä ennakkotietoa - taustatietoa, jonka pohjalta hän voi ikään kuin itse rakentaa sen. Eli jossain mielessä, kun me puhumme paljon tästä itseohjautuvuudesta ja siitä että oppilaan pitää, opiskelijan pitää itse konstruoida päässään ne rakenteet, me olemme jossain mielessä menneet ehkä äärilaitaan, että annamme ne täkysanat, rakenna siitä itse sitten jotakin eteenpäin. Kyllä opettajan pitää opettaa. Siis se ei ole muuttunut yhtään miksikään vielä tänä päivänä. Opettajan pitää, jos me ajatellaan tällaista noviisi - ekspertti -tilannetta, niin oppilas on kisälli ja opettaja on mestari ja siitä ei minun mielestä pitäisikään päästä irti. Ja se mestaruus rakennetaan selittämällä kielellä ja teksteillä, jotta se noviisi tai kisälli voisi oppia vähitellen mestariksi. Eli eksplisiittisyys, asioiden välisten suhteiden auki kirjoittaminen, on verkkoteksteissäkin tosi tärkeää. Ennemmin pitkä teksti ja hyvin selitetty, jossa on ydinasia, kuin lyhyt teksti ja joka on vaan luettelomainen. Joo..
Puhuja: Nainen 2
Kiinnostaa vain kysyä, että ainakin näissä varhaisissa verkkokirjoittamisen kursseissa, jotka eivät liittyneet oppimateriaalin kirjoittamiseen, vaikkakin verkkokirjoittamiseen, on lanseerattu tätä palkkikirjoittamisen ajatusta, niin onko se nyt juuri se tyyli, joka on ristiriidassa tämän kanssa. Siinähän ajatellaan, että kappaleet voisi järjestää mihin järjestykseen vaan, ettei ole mitään sidosteisuutta.
Puhuja: Luukka
Mmm joo. Kyllä se on tietyssä mielessä ristiriitaista. Täytyy sanoa, että on paikkoja verkossa, joissa sellainen palkkikirjoittaminen ainakin sopii, mutta se sopii vain tietynlaisiin asioihin. Siinäkin mielessä että palkkikirjoittaminenhan on edellytys sille, että voitaisiin kirjoittaa aitoa hypertekstiä siis sellaista, jossa ei ole juonta ollenkaan, joka on vain.. tai jonka voi lukea niin päin tai näin päin. Mutta minä en tiedä voiko meillä ajatella, että oppimiskonteksteissa vois oikeasti olla oikeata hypertekstiä sehän olisi sama, kun me pantaisi tämmöinen määrittelysanakirja ihmiselle käteen ja sanottaisi, että muodosta tuosta kuva biologiasta tai historiasta, jossa on pieniä sanakirja-artikkeleita asiasta, mieti itse, miten ne liittyvät toisiinsa. Se on hirveän iso tuska ja vaiva ainakin ihmiselle, jolla ei ole pohjatietoa. Ainakin alkuvaiheen tekstit, siis opintojen alkuvaiheiden tekstit ja peruskäsitteet on pakko selittää auki ja näyttää auki, mitkä ovat asioitten väliset suhteet, niin kyllä kannattaa tehdä ennemmin kirjoittamalla, tai sitten linkkirakenteiden kautta, mutta sekin joskus tekee asiat aika vaikeaselkoisiksi. Mutta kuten sanoin, että kyllä yhdessä kappaleessakin voi olla juoni, eli, jos se palkki sinänsä itsekseen voi olla juonellinen, niin se on helpommin ymmärrettävä kuin tällainen listaava rakenne. Eli juonen rakentamisen taito on tärkeä miettiä omaan tekstiinsä, mikä on järkevä etenemisjärjestys, miten minä saan sen tekstissä todella näkyville niin, että lukija sen sieltä näkee.
Toinen tärkeä asia on sitten se sisältöjen mukaanotto. Mitä sisältöjä siihen tekstiin mukaan otetaan, mikä on järkevää, mikä on mahdollista. Ja tässä niin kuin kaikissa muissakin tilanteissa se ydinainesanalyysi on aika hyvä keino. Siitähän puhutaan paljon opetussuunnitelmien rakentamisen kohdalla, mutta se pätee mihin tahansa tekstin tekemiseen, muihinkin kuin näihin oppimateriaaliteksteihin. Eli kun tietää, mitä tavoittelee, niin se oma aines pitäisi pystyä jäsentämään sen mukaan, että mitä on niin kuin pakko tietää, mitä pitäisi tietää, mitä olisi kiva tietää - tätä kolmijakoahan näissä yleensä käytetään. Ja silloin sen tekstin jäsennyksen, linkkirakenteidenkin tueksi voi käyttää tätä ydinainesanalyysiä. Silloin tietysti erityisen kovaan syyniin ja tarkkaan katselukohtaan tulevat ne osat teksteistä, joissa on se leima "täytyy tietää". Niiden erityisesti pitäisi olla mahdollisimman hyvin pohjustettuja, mahdollisimman selkeitä ja eksplisiittisiä - vaikka sen pituuden kustannuksellakin. Ne muut sitten siellä, nice to know -puolella, voivat olla sitten vaikka pelkkiä sanoja tai vinkkejä eteenpäin.
Samoin sitten se, että mistä ne sisällöt otetaan, mistä ne tulevat. Tuotetaanko kaikki itse, ja jos niin, millä tavalla - tuotetaanko ne referoimalla muilta, käyttämällä muita lähteitä siis ihan perinteisen akateemisen kirjoittamisen tapaan vai otetaanko valmiita tekstipaloja muualta, esimerkiksi linkkien kautta linkittämällä oma materiaali muihin vastaaviin tai vapaasti käytettävissä oleville webbisivuille. Näissä on kaikissa omat etunsa ja haittansa. Lukijan kannalta, oppijan kannalta ne itse tuotetut ovat kyllä tehokkaampia siksi, että niihin on rakennettu jokin pedagoginen näkemys, niihin on rakennettu jokin iso yhteinen juoni ja siksi se itse tuotettu materiaali erityisesti siellä must know -puolella on erityisen tärkeää. Sen pyrkisin ainakin - mitä ainakin täytyy oppia - sen puolen tuottamaan - itse vaikka tietysti se tieto voi tulla itselle muualtakin - mutta ikään kuin se olisi sen oman sulatusuunin kautta käytyä puhetta sille lukijalle. Tämä on tärkeää siksikin, että vaikka, kun verkossa on niin monenlaisia tekstejä, niin on ihana löytää sellainen teksti, jossa on jotenkin yhtenäinen ääni. Kun verkko on muuten niin täynnä sirpaletekstejä, niin se perusjuonen kertoja, ikään kuin elokuvassa, jossain novellissa, tarinassa sen kertojan ääni on jotenkin turvallinen satama ja se vie sitä oppimisprosessia eteenpäin. Samoin se on myös paikka, jossa sitä materiaalia voi personoida. Eli kun oppiminen verkossa on pitkälti tällaista, ettei tapaa sitä ihmistä, joka tätä kirjoittaa tai, joka minun kanssani puhuu, niin se persoonallinen ääni näkyy siinä opettajan äänessä siinä materiaalissa ja se saakin näkyä. Siinä mielessä se perusjuonen rakentaminen itse, vaikka sitä sitten täydentäisi muitten teksteillä tai linkeillä, on hyvä tuottaa itse oman näköisenä tekstinään, tai oman tiimin näköisenä tekstinä, jos ne tehdään yhdessä. Ja tietysti silloin se, miten teen tekstistä edes jollain tavalla yhtenäisen, on aika tärkeä asia miettiä. Koska väistämättä, jos käyttää paljon suoria linkkejä muihin teksteihin, niin siitä tulee aika heteroglostinen - moniääninen siitä tekstistä siellä on monia tyylejä ja tapoja kertoa, ei voi vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta ne toisten tekstit on kirjoitettu koska hekin ovat tuottaneet ne jotakin tiettyä tarkoitusta varten, ihan erilaiselle lukijakunnalle, kun mitä teillä on. Se lukija saattaa unohtua, jos käyttää paljon toisten tekemiä tekstejä suoraan koska lukija on teidän oma lukijanne. Näiden asioiden kautta, sen äskeisen tavoiteanalyysin kautta, pääasioiden pohtimisen kautta, päästään tai pitäisi päästä siihen käsikirjoituksen laatimiseen, joka tietyllä tavalla, tai on ehdoton edellytys sille, että verkkotekstejä voidaan tuottaa. Usein se on helppo tehdä tai on helpointa tehdä rakennepuun tai -piirustuksen avulla koska tämä media on sellainen, että se tulee sen lopulta näyttämään ei-lineaarisessa muodossa. Ja mitä tarkemman käsikirjoituksen pystyy tekemään, sen helpompi on sitten miettiä niitä visuaalisia ja teknologisia vaihtoehtoja, joista minä en aio tänään puhua yhtään mitään koska ne eivät ole minun aluettanikaan ollenkaan. Vaan tämä on se paikka sitten, jossa se sisällöntuottaja, jonka se tärkein panos on se käsikirjoituksen suunnitelma ja se laatiminen koska sen kautta sitten, siitä pitäisi sitten seurata monet teknologiset ratkaisut, että ne palvelisivat tätä käsikirjotusta eikä toisinpäin. Eli aika usein lähdetään jotenkin liikkeelle sen oppimisalustan rakenteista ja ajatellaan, että siihen sujutetaan teksti, kun oikeasti minun näkökulmasta pitäisi tehdä se käsikirjoitus ja sisältö ja oppimisen tavoitteet ensin ja sitten miettiä, miten se oppimisalusta voi palvella sitä tavoitetta eli toisin päin.
Kun minä sanoin tuossa äsken, että tässä ei loppujen lopuksi ole hirveän paljon kovin uusia asioita, niin myös nämä, miksi perillemeno, asioiden perillemeno on vaikeata, niin ovat aika samoja asioita, kuin muutenkin viestinnässä. On ikään kuin väärä osoitekanava tai ajoitus sille tekstille, huonosti suunniteltu, toteutettu, aistit ylikuormitetaan, omaksumiskyky ylikuormitetaan, liian paljon asiaa. Se viesti torjutaan helposti, jos on liian paljon asiaa, liian tiiviissä muodossa, tarpeetonta asiaa, sälää, liikaa sivupolkuja, on tämmöistä valikoivaa vastaanottoa, lukijoilla on tietynlaiset kielteiset asenteet sitä asiaa kohtaan tai lähettäjää kohtaan, on liitetiedostojen suma, tietynlaista ohipuhuntaa tekstissä, sirpaleita ja sälää. Ja verkko-opetus ja -oppimateriaali ei ainakaan helpota tätä tilannetta - itse asiassa monia näistä tilanteista jopa vaikeuttaa. Yksi tietysti on tuo aistien ja omaksumiskyvyn ylikuormitus, josta kyllä onneksi ehkä nykyisin ollaan päästy jo tämän teknologiahuuman haihduttua irti, että enää ei ole niin kauhean tärkeätä, että siellä on niitä flasheja mukana koko ajan ja kaikkea kivaa pikku pupua, joka hyppii sieltä ja sanoo semmoisia kommervenkkejä. Tietenkin ne tietyille käyttäjäryhmille ja pienille lapsille on tosi hauskoja, mutta joskus ne jopa johtavat harhaan tai saattavat vetää sen koko huomion puoleensa. Minä olen yhdessä oppikirjaprojektissa mukana, missä tehdään äidinkielen oppimateriaalia 6-9 -luokkalaisille. Me ollemme viimeiset kolme viikkoa keskustelleet siitä, pitääkö sinne saada joku pupu pirteä sinne kirjan kulmaan, joka kommentoi aina siinä kirjassakin, mutta se on myöskin tullut tänne kirjoitettujen oppimateriaalien puolelle, että pitää olla tämmöisiä flasheja siellä kirjan sivuilla, että se aina jostakin kurkistaa jokin tietty elukka tai naama, joka sanoo jotain asiaan liittyvää tai siihen liittymätöntä.
Puhuja: Nainen 1
Mihin te päädyitte?
Puhuja: Luukka
No me olemme vähän päätyneet, että siihen ei tulisi sellaisia, koska se on vaikea toteuttaa. Kuudesluokkalaisten - ysiluokkalaisten sarjassa pitää olla jokin linja, et se naurattaisi kuudesluokkalaista ja ysiluokkalaista samalla tavalla. Siinä on juuri se murrosiän pahin vaihe siinä, että ei me ehkä oteta sitä pupu pirteää kuitenkaan - nalle luppakorva, mitä niitä olikaan. Mutta että tärkeintähän tässä on se, että mitä vaan voi verkossa ja teksteissä tehdä, mutta kaikella pitää olla joku syy ja tarkoitus. Pitää olla jokin juju, jokin pointti, miksi se on siellä, ei vaan siksi, että on kiva tehdä kaikenlaista. Samoin se koskee myös sisällönvalintaa, ihan mitä vaan voi sanoa ja vaikka kuinka paljon sitä tekstiä voi tuottaa, mutta joka ainoalla kappaleella pitää olla jokin pointti, miksi se on siellä. Goethe on kerran sanonut kirjettä kirjoittaessaan, että - anteeksi, että minulla ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyemmin. Ja tämä on yks juttu kanssa, joka on tuota tärkeä - paljon helpompi on tuottaa sellaista hajanaista tekstiä valtavat määrät kuin lyhyesti ja silti ymmärrettävästi tekstiä.
Äsken oli puhetta noista kirjoittamiskäytänteiden muutoksista, joita verkko tuo mukanaan. Selvästi se on havaittu, että se on muuttanut myös lukemiskäytänteitä eli oppijan lukemiskäytänteitä verkossa. On monenlaista lukemista. Tosin näissä verkkokirjallisuudessa, tutkimuksissa kauheasti aina korostetaan tätä, että nyt verkon myötä meille on tullut monenlaisia lukemisia. Minä olen kyllä sitä mieltä, että on aina luettu monella tavalla, olemmehan me aina ennenkin selailleet ja etsiskelleet - kukaan meistä ei ole lukenut puhelinluetteloa alusta loppuun, sitä me ollaan aina luettu selaillen ja etsiskellen opiskellen. Ei myöskään kukaan meistä ole lukenut kokonaisia tietosanakirjoja alusta loppuun aloittaen aasta, ööhön vaan kyllä niitäkin on hypertekstimäisesti selailtu, etsiskelty. Että siinä mielessä ei se ehkä ole niin kauhean uutta, mutta se tuo helpommat mahdollisuudet - ja perinteistä kirjaakin on voinut aina selailla. Mutta joka tapauksessa siis selailemista, etsiskelyä, tietynlaista tiedon palasten kasaamista, mieleen painamista, ymmärtämistä, arvioivaa lukemista, uutta rakentavaa - ja tietysti silloin tekstin kirjoittajan kannattaa miettiä, että minkälaiseen lukemiseen tämä teksti on tarkoitettu - myös se on tärkeä miettiä, koska se vaikuttaa siihen, miten se teksti rakennetaan. Jos pyrkii tukemaan tällaista selailevaa, etsiskelevää lukemista tai se on sen tekstipätkän funktio, niin silloin tietysti tarvitaan ihan omanlaiset, paljon tiheämpi väliotsikointi, erilaisia ydinsanoja, listoja viereen, mistä navigoidaan, ehkä jotain visuaalisia keinoja nostaa esiin tiettyjä asioita, helpottaa sitä selailua. Jos taas haluaa semmoista lukemista tukea, jossa ihmisen pitää osata kasata tietoja eri paikoista, niin miten ohjeistan sen siihen tekstiin ja materiaaliin, miten rakennan ne linkit niin, että se johtaa yhdestä toiseen tai näyttää, että jos valitset tämän strategian niin, mihin menet sen jälkeen. Jos halutaan tämmöistä mieleen painavaa lukemista tukea, mitkä siinä ovat tehokkaita - usein erilaiset laatikot, tiivistykset, yhteenvedot, jotka asia- ja ydinsanalistojen kautta tekstin jälkeen - ei ainoastaan yksin - auttavat sitä mieleen painamista. Mutta näistä oikeastaan mikään ei tue ymmärtävää lukemista, joka edellyttää enemmän selittämistä - siis sitä opettamista ja asioiden auki kirjoittamista. Samoin arvioiva, semmoinen teksti, joka auttaisi arvioivaan lukemiseen, niin täytyy luoda sinne tekstiin niitä täkyjä sinne arvioinnin paikoille. Sen pitää ikään kuin puhuttaa ja arvioituttaa sitä lukijaa - käyttää sellaisia kielellisiä keinoja, joissa kysytään, kommentoidaan, itsearvioidaan ja pannaan lukijat tekstin kautta - kehotetaan häntä tietyllä tavalla siihen arviointityöhön.
Verkossa luettaessahan uudenlaiset taidot korostuvat sen lukijan kannalta. Kokonaisuuksien hallintataidot - se on oikeastaan entistä vaikeampaa tällaisista isoista tekstimassoista. Puhutaan semioottisesta lukutaidosta, jossa pitää oppia lukemaan visuaalisia merkkejä siinä kirjoitetun kielen merkkien rinnalla ja ohella yhteismerkitysten kautta, että ei ajatella, että kuvat kantaa yhtä merkitystä ja teksti toista vaan ne molemmat sopusoinnussa keskenään voi toimia samaan suuntaan. Nyt verkkolukutaidossa puhutaan paljon tästä semioottisesta lukutaidosta, kokonaismerkityksien hahmottamisesta. Suunnistamisen taidot, tiedon luotettavuuden arviointi, faktan ja fiktion erotus, ja niin edelleen, ovat verkkotekstien lukemisessa muuallakin kuin oppimisessa todella tärkeitä taitoja ja samalla tavalla se tietty suunnitelmallisuus ja päämäärätietoisuus lukijalle, on tärkeä taito tässä maassa - samalla tavalla kuin kirjoittajalle. Nyt tietysti tekstin tuottajana miettii, kuinka voisi helpottaa sitä suunnitelmallisuutta ja päämäärätietoisuutta, miten siihen tekstiinsä rakentaa sellaisia vinkkejä ja alkuja, jotka helpottavat tätä suunnitelmallista lukemista, että sen lukijan ei tarvitse samoilla ja kahlata siellä loputtomiin ja etsiä, mikä tämän pointti oli - mihin minun piti mennä. Useimmat lukijat kuitenkin toivovat jonkinlaista ohjastusta sille omalle lukuprosessilleen ja sille, että tietää, mihin on menossa ja miksi. Tietysti se, että tässä uudessa ympäristössä tämä on ehkä se uusin piirre, että tämä mahdollistaa sen, että lukijasta tulee kirjoittaja. Eli hän voi, puhutaan tekstuaalisista interventioista, hän voi tehdä intervention toisen tekstiin ja täydentää sitä, jos niin halutaan. Verkkohan mahdollistaa sellaisen tekstin, joka kasvaa sen prosessin myötä, jossa kirjailijoina ovat muutkin, kuin sen tekstin alkuperäinen tekijä, jotka täydentävät sitä, tuottavat sinne lisää tekstiä, näkökulmia. Tämmöinen oikeastaan olisi hyvin mielenkiintoinen oppimateriaali, joka on tämmöinen täydentyvä - oikeasti kollaboratiivinen oppimateriaali verkossa. Niitä vielä aika vähän näkee.
Jotain olisi kirjoittajan hyvä tietää lukemisesta, lukemisen perusasioista, kun tekstiä kirjoittaa. Siitä nimittäin sitä, mitä siitä lukemisen tapahtumasta ajatellaan, että minkälainen ilmiö lukeminen on. Semmoinen ehkä vanhin, perinteisin ajatus lukemisesta on tämmöinen kognitiivinen lähestymistapa lukemiseen - lukeminen on sitä, että ajatuksia tekstistä koodataan ja dekoodataan, puretaan siitä tekstistä merkityksiä. Ja tämäntyyppinen ajattelutapa lukemisesta johtaakin juuri siihen, että semmoiset tekstit on hyviä, joissa on tiiviissä muodossa paljon informaatiota selkeästi, josta voi ikään kuin ne absoluuttiset tarkat merkitykset purkaa auki sitä tekstiä lukiessaan. Sitten tämmöinen interaktiivinen näkökulma lukemiseen, jossa ajatellaan, että lukeminen on tekstien aktiivista tulkintaa ja merkitysneuvottelua sen tekstin kanssa. No tällaisesta näkökulmasta hyvä oppimateriaali tai teksti on sellainen, joka houkuttelee tällaiseen, jättää aukkoja sinne omalle ajattelulle, nostaa esiin ristiriitaisia näkökulmia samasta ilmiöstä ja sitä kautta auttaa oppilasta, opiskelijaa hoksaamaan itse niitä ristiriitoja. Kuitenkin tämä interaktiivisuuskin on sen lukijan ja tekstin välillä, nimittäin tämän tyyppinen teksti on hyvä, jos se puhuttelee lukijaa yksilönä toiselle. No sitten tämmöinen sosiokulttuurinen näkökulma teksteihin on taas se, että tekstit ovat osa sosiaalistumista, asiantuntijuuteen kasvamista, tietyn oppiaineen ydinsisältöihin tutustumista, puhetapoihin tutustumista, ja silloin tämmöiset tekstit, tästä näkökulmasta hyvät tekstit, ovat sellaisia, jotka näyttävät sen, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Jos ajatellaan tiettyjä tieteenaloja, niin jos tieteenaloilla on pari kolme, on muutamia semmoisia perusjäsennystapoja tai logiikkoja tai selitysmalleja, niin hyvä tämän alan teksti ikään kuin opettaa niitä tapoja avata tekstejä ja ajatella asioista. Eli purkaa auki niitä tapoja, joilla tässä tietyssä aineessa tai asiantuntijuusalueella on tapana puhua asioista ja kirjoittaa niistä. Ja sitten tämä funktionaalinen lukutapa - ajatus on se, että ihmisillä on monenlaisia erilaisia lukutapoja riippuen siitä, mikä tilanne ja tehtävä on. On erilaisia lukukäytänteitä eri tilanteissa. Silloin tietysti hyvä teksti on semmoinen, joka on sen tehtävän mukainen. Eli selailevaan lukemiseen on erilainen teksti kuin tätä mieleen painamista varten oleva teksti, arviointia hyödyntävä teksti eli se ohjaa sen tehtävän kautta siihen lukemiseen. Oppimateriaalin näkökulmasta, lukutehtävissä olisi mukana aina se, miksi luet tätä tekstiä, mihin tätä tässä käytetään. Aika hyvä on miettiä sitä omaa oppimateriaalitekstiään sen kautta, että minkälaiseen lukemiskäsitykseen se oma teksti perustuu.
Kun on tutkittu yliopisto-opiskelijoitten ymmärtämisongelmia, kun he lukevat oppikirjojansa tai tenttikirjojansa, niin tämän tyyppisiä asioita on havaittu - nämä perinteiset ongelmat ovat tämmöisen tenttikirjalukemisen näkökulmasta. Opiskelijoille on vaikea yleensä ymmärtää käsitteiden merkityksiä ja käsitteiden välisiä suhteita, asioiden välisiä suhteita. On vaikea hahmottaa, mikä juttu on pääasiaa, mikä on sivuasiaa, mikä on esimerkkiä, mikä on havainnollistusta. Heidän on vaikea saada semmoisia merkityskokonaisuuksia tenttikirjoista tai artikkeleistakin. Heidän on vaikea arvioida ja päätellä ja usein he joutuvat tämmöisen pinnallisen lukemisen kierteeseen. On vaikea suhteuttaa sitä tietoa muualla sijaitsevaan tietoon tai kokemukseen. Ja nämä ongelmat eivät varmaan katoa siellä verkon puolellakaan, eli ne varmasti säilyvät samanlaisina ongelmina vaikka se materiaali olisi verkossakin, ellei niitä erityisesti auteta. Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa kirjoittajan näkökulmasta, jos opiskelijan on vaikea ymmärtää käsitteiden merkityksiä ja käsitteiden välisiä suhteita - se tarkoittaa käytännössä sitä, että erityistä huomiota pitää kiinnittää oman tekstinsä käsitteiden määrittelyyn. Siihen että käyttää systemaattisesti samoja käsitteitä samoista ilmiöistä ja pitää yllä vaikka sanastoa siellä tekstin alla, josta voi käydä tarkistamassa, mitä kukin käsite tarkoittaa. Jos on sellaisia aloja ja alueita, joissa on samasta ilmiöstä useita käsitteitä, niin siinä materiaalissa pitäisi olla jossain sellainen paikka, jossa voi - jos joutuu käyttämään useita käsitteitä - joku semmoinen paikka, jossa voi palata katsomaan, kenen tämä käsite olikaan, mistä se tulikaan, mihin se liittyykään, eli sellaista käsitteiden apuneuvostoa siinä tekstissä jossain tai siinä ympäristössä jossain. Jos opiskelijoiden kerran on vaikea hahmottaa asioiden välisiä suhteita ja sitä, mikä on pääasia ja sivuasiaa, niin tämähän vaan luo uuden lisäpaineen sille metatekstille - entistä selvemmin pitää sanoa - tärkeintä tässä on se ja tämä, kiinnostavaa tässä on se ja tämä, huomionarvoista tässä on se ja tämä, sivuhuomautuksena vois sanoa.., tai että, yksi esimerkki tästä on tämä, toisaalta voidaan ajatella näin. Tai sitten sitä voidaan tehdä sillä linkkirakenteella, niin että pää- ja sivuasiat erottuu sillä, mikä on leipätekstissä, mikä on linkeissä, mutta se on aika tekninen ja mekaaninen tapa ja erityisesti sen ydinsisällön kohdalla suosittelen enemmän sitä, että sanoitatte sen auki. Eli tekstit eivät ole faktaluetteloita, tai toimivat hyvät tekstit eivät ole faktaluetteloita, vaan ne ovat tällaisia, joissa se ekspertti kertoo asioiden välisiä suhteita ja auttaa niin kuin hahmottamaan sitä suhteutusta. Merkityskokonaisuuksien rakentaminen jos on vaikeaa, niin se tarkoittaa, että hyvässä tekstissä selostetaan sitä auki. Jonkun tietyn kokonaisuuden aluksi kerrotaan tai piirretään, tai näytetään - mitenkä vaan - miten se jäsentyy se seuraava kokonaisuus, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tai sen tekstin lopussa on kuvio tai kaavio tai selostus siitä tiivistelmänä, mikä kokonaisuus tästä muodostui. Erityisen tärkeää se on nettiteksteissä, verkkoteksteissä, koska siellä, varsinkin jos käyttää paljon linkkejä, koska siellä oikeasti voi se kokonaisuus, tavallaan niin kuin metsä hävitä puilta. Jos arviointi ja päättely on lukijalle vaikeaa, niin sitä pitää tukea apukysymyksillä, eli oikeastaan oppimateriaalin tuottaja verkkoon on myös lukutaidon opettaja ja sen haluaisin teidän muistavan myös, et sen mitä teette tekstiin, te samalla opetatte ihmisiä jatkossakin lukemaan tekstejä. Se on oppimistehtävä myös, miten tämän alan tekstejä luetaan. Sillä lukion lukutaidolla ei välttämättä pärjää tässä yhteisössä ja sen olette ehkä opettajina myös huomanneet. Samoin se, jos asioiden suhteuttaminen aikaisempaan tietoon on vaikeata, eli kysymys on täysin irrallisesta, yksinäisestä kurssista verkossa, niin sitä pitäisi pyrkiä tukemaan, niin näyttää niitä linkkejä muuhun ulos siitä tekstistä.
Ja näiden vanhojen perinteisten ongelmien lisäksi tämä verkko mediana on tuonut lisää myös uusia ongelmia, jotka oikeastaan vain vankentavat ja vahvistavat noita äskeisiä - esimerkiksi se, että nämä avoimet tekstirakenteet, hybridiset tekstimuodot voivat olla joillekin opiskelijoille tosi vaikeita. Itse asiassa hyvän tällaisen hybridisen tekstin rakentaminen on kirjoittajallekin tosi vaikeata. Miten toisaalta tarjota tilaa sille oppijalle niille omille poluille, mutta toisaalta pitää hänet jollakin tietyllä pääpolulla takaisin, aina uudelleen. Visuaalinen lukutaito, tekstimassaan hukkuminen, oikeastaan tässä kannattaisi miettiä sitä, juuri sitä, että mikä tukee, mikä siinä visuaalisessa puolessa on sellaista, että se tukee sitä varsinaista tekstipuolta - mikä auttaa sitä avaamaan eikä sodi sitä vastaan. Se mitä kirjoittajana pitäisi yrittää pitää mielessä on se, että yrittää katsella sitä maailmaa sen lukijan silmälasien kautta. Se on joskus vaikeaa, kun tietää itse niin paljon, niin on vaikea asemoida itsensä sen rooliin, joka tietää asiasta paljon vähemmän. Ja miten osaisi tehdä sen niin, että ei sitten aliarvioisi sitä lukijaa, että siinäkin tulee se tietty raja vastaan. Tietyt toistamiset ovat edelleen hyvin tärkeitä - keskeisten asioitten tiivistelmät, yhteenvedot. Tämä asian valmiiksi pureskelu, se että opettaja opettaa, niin harvoin näkee, että sitä tehtäisi liikaa teksteissä. Ei saa luottaa siihen rivien väliin lukemiseen, pitää sanoa suorempaan, kun on tullut ehkä ajatelleeksi - havainnollistaa, käyttää esimerkkejä, linkittää niitä asioita, siis paitsi teknisesti linkittää, niin myös ajatuksellisesti linkittää. Voisi sanoa, että tärkein hyperlinkkimateriaalissa on ajatuksen hyperlinkki, ei se mikä on siinä linkkinä teknisesti olemassa vaan se, että minkä ajatuksellisen sillan se luo ja minkä suhteen se luo asioiden välille.
Metatekstin olemuksesta olen puhunutkin aika paljon. Sitten toinen on tämä: ole sensitiivinen sävyille, mikä tarkoittaa sitä, että pitäisi oppia jotenkin lukemaan sitä tekstiänsä ulkopuolisen silmin, miltä tämä kuulostaa, miltä tämä näyttää, minkälaisen mielikuvaan tämä johtaa, mimmoinen kuva minusta kirjoittajana syntyy. Eli vaikka kuinka puhuttaisi oppimateriaaliteksteistä ja faktateksteistä, niin ne kirjoittajamielikuvat, se interpersoonallinen vuorovaikutuspuoli on niissäkin teksteissä aina mukana, sielläkin ihminen puhuu toiselle ihmiselle.
On aikamoinen määrä tällaisia asiantuntijataudin oireita, joissa tässä yhteisössä hyvin, hyvin helposti pääsee niskaansa kasaamaan, ei huomaakaan omasta kielestään, kuinka koukeroinen, abstraktinen, hienosteleva, kuiva, lakoninen, sekava on, kuinka jahkailee, jaarittelee - toisaalta ja toisaalta ja vielä voisin sanoa, että siis. Yks semmoinen iso asia, joka kirjoittajana pitää oppia on se, että puolet pois. Se on semmoinen kultainen sääntö aina joka tekstin kohdalla.
Puhuja: Nainen 1
Joo minä olisin vielä tuosta edellisestä, perillemeno.. kyllähän sitä tietysti, minä ihailen kauheasti itse ja arvostan, että maailmassa tarvitaan paljon semmoisia oppimateriaaleja, semmoisia oppitekstejä, jotka ovat oletus valmiiksi jostakin kokonaisuudesta, jonka perille menosta erilaisin tavoin sitten huolehditaan. Minä olen lukenut.. semmoisen aina semmoisen tekstin kyllä tunnistaa, joka on niin kuin tällainen. Nyt esimerkiksi tämä eikös saanut jonkun palkinnon Mikko Lehtosen kirja, minä olen sitä vähän selaillen katsellut niin sehän on erittäin hyvä oppikirja, se on juuri esimerkki sellaisesta oppikirjasta, joka on valmiiksi tehty. Ja minä juuri mietin sitä tässä kuunnellessani sinua, että kuinka paljon minä itse, aika vähän ilmeisesti, viitsin, välitän tehdä tuon tyyppistä tekstiä, että riippuu varmaan siitä aineestakin, mitä opettaa, että kuinka paljon itse asiassa se oppimateriaali, mitä tuottaa antaa vain alkuja johonkin ja kuinka paljon ja milloin sinä pystyt tekemään todella hyvän tämmöisen tavallaan valmiin kokonaisuuden.
Puhuja: Luukka
Joo, ja niin kuin sanoinkin, tämä vain takaisin siihen, että riippuu, mitä tavoittelee, mimmoinen pedagoginen ratkaisu siinä alla on ja mihin haluaa ohjata. Se, että rakentaa valmiin kokonaisuuden, se perustuu tietynlaiseen pedagogiseen näkemykseen, se että ei anna, tarjoa valmiina vaan antaa ituja, se perustuu tietynlaiseen. Mutta siinä itujen antamisessakin pitää pitää huoli siitä, että nekin ovat ikään kuin oman idun kautta tuotettuja - siis haluttiin tai ei, niin meidän päässämme on jokin valmis kokonaisuus silloin kun me ajattelemme, että tästä vaan konstruoivat oppilaat ihan itseksensä, niin jostain syystä meillä on ollut päässä jokin ajatus, että mistä välineistä ikään kuin se rakentaminen tapahtuu. Silloin ainakin sen verran pitäisi sen materiaalin tuottajan olla selvillä, että tiedostuu itse niistä, mitä aihioita antaa. Vaikka sitten se opiskelija voisikin niistä rakentaa hyvin erilaisia kuvia ja erilaisia kokonaisuuksia ja käydäkin läpi vain tuon kohdan ja tämän kohdan, mutta silti hän olisi jotenkin maailmankartalla siinä suunnitelmassa, että..
Puhuja: Nainen 1
Tuommoisia hyviä oppimateriaaleja, kokonaisuuksia, esimerkkejä semmoisista on loppujen lopuksi aika vähän.
Puhuja: Luukka
Ei olekaan, mutta sitten kun kaikki rupeatte niitä tekemään, niin sitten niitä on.
Puhuja: Nainen 1
Niin jos tämän ottaa tavoitteeksi.
Puhuja: Luukka
Jos tämän voisi ottaa tavoitteeksi, että seuraavaksi olisi. Se mikä näissä on se tärkein pointti minun mielestäni on, että tämän ei pitäisi olla se tavoite, jossa lähtee tekemään verkkomateriaalia tai yleensä materiaalia opiskelijoille - ja musta tämä on tärkeä tavoite niinkin päin, että kun ohjaa opiskelijoita esimerkiksi toimimaan verkossa - niin tekisi heti aluksi selville, että siinä keskustelussa tärkeintä ei ole näyttää itseään viisaammalta vaan, että oikeasti olisi tämmöinen oppimiskeskustelutehtävä, jossa tärkeintä on tuoda itsensä peliin ja mukaan.
Tietyt asiat tässä tekstimuodossa ovat sitten semmoisia, jotka tietysti kirjoittajan pitää ottaa huomioon. Tietysti erilaisia dikotomioita, kuvauksia siitä on, millä tavalla perinteinen painettu teksti eroaa verkkotekstistä - aika rientää hirveätä vauhtia, minä en rupea tätä ääneen lukemaan kaikkea - verkkoteksti on enemmänkin tämmöinen käyttöresurssipaikka. Verkkotekstiä ei välttämättä ole tuotettukaan alusta loppuun luettavaksi sellaisenaan, paitsi käytännössä aika monet tekstit näyttää noudattelevan tätä perinteisen tekstin logiikkaa edelleenkin uudessa muodossa. Tämä on nyt juuri tätä kokonaisesityksen idea, mitä sinäkin nostit esille, että se on oikeastaan sen perinteisen tekstin logiikka tietyssä mielessä. Parhaimmillaan tai sanotaanko verkkomaisimmillaan verkkoteksti on enemmän tämmöinen työkalupakki tai pitkospuut, josta se oppija voi edetä ja toimia. Eli se toimii, siellä on se juoni - pitkospuilla minä tarkoitan juuri, että se ei ole kasa erilaisia möykkyjä vaan se on kuitenkin jollakin tavalla pitkospuumaisesti rakennettu etappipaikka, jossa voidaan kulkea. Tietyllä tavalla avoin systeemi kumminkin, se on rajaton, periaatteessa rajaton, käytännössä ei aina kuitenkaan. Periaatteessa juoneton tai väljä, ainakin väljäjuoninen. Ja minä en ole ihan sitä mieltä, että mikään teksti voi olla oikeastaan, että se olisi toimiva oppimisteksti, niin täysin juoneton. Siinä pitää olla joku juoni, mutta se juoni voi olla väljä tai ohjaileva, tai siinä voi olla useita juonia, mutta joku logiikka siinä pitää olla, että se olisi selkeä. Se voi olla jotain siltä väliltä, itse asiassa käytännössä aika usein, jotain perinteisen tekstin logiikan ja verkkotekstin väliltä.
Tekstien olomuodoista sen verran, että se verkkotekstin modulaarisuus on aika tärkeä piirre siinä rakentamisvaiheessa. Vaikka me helposti ajattelemme verkkotekstien suunnitteluvaiheessakin sitä tämmöisenä lineaarisena tekstinä, mutta se seuraava vaihe on sitten modulaaristaa lineaarinen teksti. Eli jos ajattelette, teette käsikirjoituksen, joka voisi olla vaikka painettunakin, niin se mitä sille pitäisi tehdä, että se toimisi verkkotekstinä, on se, että se pitäisi teemoittain modulaaristaa niin, että se sisältää erilaisia kokonaisuuksia, jotka voidaan tiettyyn järkevään malliin jäsentää siinä tietyin pitkospuin. Se mitä on huomattu verkkoteksteistä, oppiteksteistä verkossa, on se, että tämmöistä pohdiskelevaa tekstimateriaalia jostain syystä verkossa on hirveän vähän. Suuri osa oppimateriaalistakin verkossa on tosi lakonisen toteavaa tai kuvailevaa, eli jostain syystä sitä pohdiskelua, pohdiskelevaa tekstiä, sinne verkkoon on viety aika vähän. Ja ehkä se pohdiskelu verkossa löytyykin sitten niistä keskusteluista - toivon mukaan. Vaikka joskus tuntuu, ettei se kyllä löydy sieltäkään. Se vaatii nimittäin aika hyvää ohjausta, että se pohdiskelu sieltä löytyy. Osasyy voi olla varmasti se, että semmoinen looginen eteneminen, argumentaatio, pitkä pähkäily on verkkotekstissä vaikeaa koska siellä ei kukaan jaksa lukea sivutolkulla sellaista. Että miten sitten elää tämän kanssa? Olisiko sittenkin niin, että kaikkea ei oikeasti voikaan viedä eikä ole tarpeellista viedä oikeasti verkkoon.
Tästä multimodaalisuudesta muutama sana. Tekstin tekijänä ja lukijanakin puhuin siitä kokonaismerkityksestä aikaisemmin, niin kannatta pitää mielessä se, että periaatteessa verkko mahdollistaa tällaisen multimodaalisen viestinnän tai vuorovaikutuksen, jossa kielen tietyt, ihan konkreettiset piirteet toimivat yhdessä sitten visuaalisten elementtien kanssa koko sen ympäristön tai tekstialustan arkkitehtuurin kanssa, äänen, musiikin kanssa. Periaatteessa tämmöisessä toimivassa verkkotekstissä, -materiaalissa nämä tukevat siis toisiaan ja ne yhdessä muodostavat sitä merkitystä. Ja itse asiassa, jos näitä ruvettaisiin vetämään rinnakkain, niin samanlaisesta semioottisesta systeemistä on kysymys. Tiettyjä tämmöisiä maailmasta kertomisen asioita me teemme tietyillä sanoilla ja kielillä, sitä samaa asiaa me teemme tietyillä kuvilla ja kuvituksilla. Tiettyjä asioita me esimerkiksi listaamme, luettelemme ja määrittelemme ja sille ovat ominaisia tietynlaiset esimerkiksi ympäristön arkkitehtuuriset rakenteet, eli miten se juonirakenne tehdään - käytämmekö me hierarkkisia kuvioita ja puita, määrittelyn apuna esimerkiksi. Eli millä tavalla nämä liittyvät toisiinsa, toimivat samansuuntaisesti. Tiettyihin asioihin, esimerkiksi tarinan kerrontaan, sopii juonellisuus tekstin, ympäristön arkkitehtuurirakenteena. Ne kuvat ja kuvitus ovat ehkä samansuuntaista, symboleja ja metaforia käytetään eri tavalla. Kokonaismerkitys syntyy näiden kautta ja tietysti periaatteessa kirjoittajankin pitäisi olla niistä tietoinen ja ainakin, jos ei itse tuota sitä ulkoasupuoltakin sinne, niin ollaan ainakin tiimissä mukana.
Eli se hypertekstiys, vaikka minä sanoin tuossa aluksi että minä en usko, että ihan semmoisia täydellisiä, upeita hypertekstejä meillä oppimateriaaleissa verkossa vielä kovin paljon onkaan, niin tietyt hypertekstipiirteet siinä tekstin suunnittelussa pitää ottaa huomioon. Ja se rakenteen puumaisuus, joka siinä käsikirjoituksessa tehdään, on niistä ehkä se kaikkein keskeisin. Voisi ajatella, että se on ikään kuin puu, jonka runkona on se ydinasia - se pääjuoni ja se ydinasia. Sen jälkeen ne oksien tyvet on linkkejä sivuhaaroihin, joissa on tiettyjä täsmennyksiä, täydennyksiä - siis sitä ainesta, jota olisi hyvä tietää. Ja sitten ne sivuhaarojen oksankärjet ovat linkkejä uuteen ja ulos siitä tekstistä, jotka on mahdollisesti sitä ydinanalyysin olisi kiva tietää -aineistoa. Se jäsentelyhän, sen oman puurakenteen piirtäminen sille tekstille, voi auttaa sitä tekstin suunnittelua. Siinäkin täytyy pitää mielessä se, että sen pitää sen rungon elää ilman niitä haaroja ja oksiakin. Se ei voi se ydinsisältö olla vain niiden oksanpäiden tai kärkien varassa vaan sen täytyy sieltä juuristosta lähteä, pysyä pystyssä ilman niitä linkkejä ja kolmannen asteen takaumiakin. Samoin se, että sinne sivuhaaran oksankärkeenkin mennessä pitäisi löytää jotenkin tie takaisin sinne pääjuoneen, tai ainakin ymmärtää, että tällä on jokin yhteys siihen pääjuoneen. Eli se piirretty puu omalle sisällölle on aika hyvä metafora minun mielestäni sille tekstin rakentamiselle. Samoin se, että tämä hyperteksti perustuu periaatteessa assosiaatioihin, siis siihen miten asiat linkittyvät yhteen toisten asioiden kanssa. Nyt ongelma tässä on se, että miten ennakoida sen lukijan assosiaatioita, tai kuinka ääriassosiatiivisiksi niitä voi ylipäänsä tehdä niin, että ne aukeavat vielä jollekulle toisellekin. Meidän on kauhean helppo ajatella, että ihmiset näkevät ja hahmottavat, assosioivat tämän samalla tavalla kuin me itse teemme - todennäköisesti eivät. Ison osan ihmisten assosiaatioiden maailmaa onkin ihan toisenlainen ja erilainen logiikka. Miten jotenkin ennakoida sitä, että muiden ihmisten mielestä näillä asioilla ei olekaan mitään kytkeymää koska se assosiaatio syntyy sen oman taustatiedon kautta. Erityisesti noviisiopiskelijoitten linkitysmahdollisuudet, assosiaation mahdollisuudet, ovat paljon paljon pienemmät ja rajallisemmat. Miten ottaa se huomioon, että ne assosiaatiot on kuitenkin jollain tavalla avautuvia myös muille kuin tekstin tekijälle itselleen. Ja samoin sen tajuaminen, että aina ajatellaan että linkit avaa uusia avauksia teksteihin, kyllä ne joskus myös rajoittavat sitä tekstin lukijaa. Se että aina joutuu tiettyihin paikkoihin tietystä paikasta - ne eivät aina ole vain ulospäin avaavia vaan voivat joskus olla myös sisäänpäin sulkevia. Ja se että teksti on tämmöistä selailtavaa, että on mistä tekstissä voidaan kulkea - minusta se selaileminen, samoileminen on aika hyvä suomenkielinen termi sille - niin se, jos ajattelee suolla kulkemista, niin sielläkin tarvitaan ne pitkospuut, että semmoinen jokin jäsennys ja juoni tarvitaan ettei se samoilija tipu sinne jonnekin suon silmäkkeisiin. Se dokumenttien keskinäisten suhteiden selvittäminen, sen tekstin logiikan jonkin näköinen auki kertominen, on ainakin tietyissä materiaaleissa aika hyvä, aika tärkeä keino - minä huomaan, että taas minä puhun siitä metatekstistä.
Usein puhutaan sitten siitä, että miten sitä verkkotekstiä sitten luetaan ja käytetään - oikeastaan enemmän käytetään kuin luetaan. Siihenkään ei ole yhtä vastausta koska voisi sanoa, että hyvin monella tavalla, että on joitain tekstejä, pätkiä, joita luetaan kuin tavallista painettua tekstiä. Toiset ihmiset sanovat, että verkkotekstiä ei lueta vaan skannataan. En tiedä, oppimateriaalisteksteissä me ainakin toivomme että opiskelijat myös tekisivät muutakin kuin vain skannailisivat niitä tekstejä, että se menisi muuallekin kuin tähän verkkokalvon etupinnalle, se asia sieltä. Mutta tietty tämmöinen samoilua edistävä kirjoittamistyyli on tietysti hyvä ottaa käyttöön, eli tietynlainen hyvä uutistekstin rakenne toimii hyvin verkkoteksteissäkin. Eli väliotsikointi, kärki tai ingressin kirjoittaminen, tämmöinen käännetty pyramidi, jossa tärkeät asiat ovat ensin ja vähemmän tärkeät siellä pohjalla, sopii näihin teksteihin. Otsikointi on aika tärkeä asia myös. Hyvä otsikko on siis semmoinen, joka on lyhyehkö, helposti avautuva ja siitä näkee heti, mistä on kysymys. Toiset sanovat, että hyvä otsikko on semmoinen, joka houkuttelee lukemaan - niin onkin, mutta jos ajatellaan, että tavoitteena on selailemaan, löytämään sitä tietoa nopeasti niin semmoiset kryptiset houkutteluotsikot eivät oikein tahdo aueta. Jos on tavoite.. riippuu sitten tavoitteesta, mihin pyrkii, jos pyrkii siihen, että löytää nopeasti niitä osa-alueita, niin tämmöiset aika lyhyet informatiiviset perusotsikot ovat parhaita. Ingressin kirjoittaminen, tiivistelmän tai tämmöisen journalistisen ingressin kirjoittaminen juttuihin on myös ihan hyvä keino saada nopeasti ainakin ne perusasiat siitä selville ja siihen näkyviin. Avainsanat, listat, luettelot joko siellä tekstin vieressä tai eri tavoin korostettuna tekstin joukossa ovat hyviä tämän tyyppisen lukemisen ohjauksessa.
Ja sitten on tämä lyhyyden ihanne, joka verkkoteksteissä usein näkyy, että asia per kappale. Tosin ne kappaleet kyllä voivat liittyä toisiinsa, että se ei tarkoita sitä, että ne ovat täysin itsenäisiä ne kappaleet, mutta periaatteessa yksi asia per kappale ja yksi kokonaisuus per näyttö on se ihanne, johon pitäisi pyrkiä. Että sellaista selaamalla skrollattavaa tekstiä ei saisi olla ainakaan kovin paljon, mutta käytännössä useimpia tekstejäkin katsellessa ne ovat monenkin sivun mittaisia. On asioita, joita ei voi sanoa yhdessä kappaleessa tai yhden näytön kokoisessa palasessa ja silloin enemmin sanoo sen asian hyvin ja kokonaisena kuin huonosti ja pienissä palasissa. Yksi asia, joka tässä lukemisessa selvästi on todettu tehokkaaksi on se, että ennakoitavuus, tietynlaiset rutiinit, tietynlainen toisteisuus eivät ole ollenkaan pahasta. Jotenkin aina ajatellaan, että en halua tehdä tylsää verkkotekstiä, joka on jotenkin kaavamaisesti aina samanlainen, niin lukijan kannalta se kaavamaisuus ja rutiini on itse asiassa hyväksi. Emme me halua, että sanomalehtikään olisi joka aamu erimallinen. Se olisi hirveän epätaloudellista, että se olisi joka aamu, milloin mimmoinenkin layoutti sillä sanomalehdellä - ei ikinä tietäisi mistä mitäkin löytyy. Sama juttu on verkkoteksteissä, että on parempi, että siinä on tietty logiikka vaikkapa kokonaisessa oppimisympäristössä eri tekstienkin välillä. Tietää miten siellä toimitaan koska aina iso alkuongelma on se, että miten ihmeessä tässä paikassa pyöritään ja mistä löytyy mitäkin. Jos sitä voi omassa tekstissään auttaa, vaikka tämmöisen toisteisuudenkin - vaikka siitä tulisi tietyllä tavalla toisteista siitä tekstistä, niin se on kuitenkin parempi kuin, että eksyttää sen lukijan sinne.
Sitten tietysti tietyt ulkoasuseikat on tärkeitä. Minä en näistä aio kauheasti, tästä sen enempää puhua, mutta minä sen takia tämän laitoin, kun minulta aina kysytään kuitenkin, niin ei tarvitse sitten kysyä erikseen. Eli maalaisjärki, se on tosi hyvä järki ja sitä kannattaa käyttää monessa paikassa. Se oma kokemus, joka teillä on tekstien lukijana, toisten tekstien lukijana ja verkkosivujen selaajana, niin ottakaa se käyttöön, kun omaanne käytätte. Eli tottakai siis tekstin koolla on oma merkityksensä ja sitten se jossain vaiheessa alkaa se teksti hyppiä silmille - liian pieni ei ole hyväksi, liian suuri ei ole hyväksi. Ja samoin se, että fonttivalinnat ovat useimmiten nämä selkeät yksinkertaiset fontit ovat kuitenkin niitä lukemisen kannalta tehokkaampia, tärkeämpiä, parempia fontteja, muut ovat lähinnä sitten lisäkeinoja. Samoin se, että riviväli on riippuvainen fontin koosta ja rivin pituudesta. Samoin se, että aika vaikea on lukea semmoista tekstiä, joka on laidasta laitaan näytössä ja samoin se, että tietysti kirjoittajana pitää ottaa huomioon se, että näyttöjä on hyvin monenlaisia ja -kokoisia ja resoluutioita olemassa, että se näkyisi myös niillä pienimmillä, huonoimmilla näytöillä ja se, että kuinka sekava tai monimuotoinen se voi olla se teksti. Miten monenlaisia visuaalisia ratkaisuja siellä voidaan tehdä. Näistä on kirjallisuuttakin olemassa, minä en siksi tähän oikeastaan käytä edes aikaa. Tärkeintä on tarkoituksenmukaisuus, siis se, mihin te sillä tekstillä pyritte, millaista lukijakuntaa tavoittelette, mikä se asia on, jota haluatte siinä tekstissä edistää, miten se visuaalinen puoli sitä tukee.
Oikeastaan se, mitä minä olen yrittänyt tässä sanoa on, että teknologia, verkko ei yksin muuta yhtään mitään. Mikään ei muutu, jos te ette muutu. Kaikki pysyy entisellään, jos kirjoittajat ja tekstintekijät ja näitten ympäristöjen käyttäjät eivät muutu - jos jotakin muutosta tavoitellaan. Niistä vanhoista käytänteistä on vaikea päästä irti, sen tietää jokainen. Eli ne omat opetuskäytänteet, ne siirtyvät sinne verkkoon, omat kirjoituskäytänteet siirtyvät sinne myös, jos niitä ei halua muuttaa. Minä en tarkoita, että kaikkea pitäisi muuttaa, ottakaa käyttöön ne, jotka tukevat ja ovat hyviä käytänteitä. Ja se, että tämä kieli, se se on opettajan keskeinen työväline, sen terävänä, kynän terävänä pitäminen, erilaisten tekstien lukeminen ja sen hoksaaminen, että muitten teksteistä voi oppia muutakin kuin asioita. Opiskelkaa lukemaan muiden verkkotekstejä ja muitakin tekstejä myös sillä silmällä, että mitä tekstuaalisia, tekstiratkaisuja, juoniratkaisuja ja tiivistys-, havainnollistusratkaisuja muut kirjoittajat käyttävät, mitä voitte niistä oppia. Eli tärkeintä tässä on kuitenkin jalostaa sitä dataa tiedoksi ja se on kielityöläisyyttä ja sitä tehdään selittämällä ja kielen avulla. Samoin sitä kannattaa aina miettiä, mikä on tärkeämpää, tekstin määrä vai laatu - kenelläkään ei ole oikeutta käyttää toisen ihmisen lukuaikaa enempää kuin on oikeasti hyvää sanottavaa, eli sitäkin on joskus hyvä pitää mielessä, että mieluummin vähän ja hyvää, kuin paljon ja silkkoa. Ja se kieli todella on muutakin kuin muotoa ja rakenteita ja se tuottaa monenlaisia merkityksiä - myös niitä semmoisia vuorovaikutuksellisia merkityksiä. Kun puhutaan sisällöntuotannosta, muistakaa aina, että sitä sisältöä ei ole ilman sitä kieltä. Ei voi myöskään sitä ohjausta ja vuorovaikutusta tehdä ilman sitä kieltä, jolla sen kanssa toimitaan.
Mutta siitä huolimatta ehkä se tärkein pointti siellä alla on, että tämmöinen harkinta ja suunnittelu ja ihan tämmöinen ajattelu ja se on edelleenkin ihan sallittua tässä verkko-opetuksessa ja tietoyhteiskunnassakin sellaisenaan.
Minä huomaan, että minä olen taas käyttänyt aikani melkein loppuun saakka keskustelematta teidän kanssanne, tämä on minun, jos minun pitäisi jotain oppia opettamisesta, niin tästä pitäisi päästä eroon, ettei aina itse vain puhuisi koko aikaa, mutta minulla oli täällä pari esimerkkiä, mutta tietoisesti jätin ne tästä pois koska näyttääkin nyt siltä, että niistä harjoituksista ehkä tulisikin sitten jotain - minäpä säästän ne sitten sinne katseltavaksi. Mutta olisiko nyt jotain kysymyksiä ja kommentteja tässä vaiheessa?
Puhuja: Nainen 1
Minulla olisi ehdotus. Kun aina valitaan näitä hyviä opettajia ja ties mitä, niin joku instanssi voisi - sinä varmaan tiedät mikä - voisi tietysti ruveta nimeämään hyvän kirjoittajan. Koska tuota ainakin minä itse olen.. ne löytää aika sattumalta ja löytänyt sellaisia, joita itse ihailen ja ajatellut, että ohhoh, että noinkin voi kirjoittaa ja noin voi tehdä - tai sitten, kun jonkun huomaa kehittyneen tämmöisen yliopiston mongertajan, jonkun kollegansa, joka on kirjoittanut aina huonosti, niin huomaa sen kehittyneen ja huomaa, miten se on oppinut kirjoittamaan hyvin. Niin tämmöiset esikuvat olisivat hirmuisen tarpeen, että ehdotan että ruvetaan valitsemaan..
Puhuja: Luukka
..niin ei vain vuoden opettajaa vaan myös vuoden kirjoittaja, joo. Mitäs muita kommentteja, ajatuksia heräsi, heräsikö jotain?
Puhuja: Nainen 3
Semmoinen, että tietääköhän kukaan, että kuinka paljon näitä verkkotekstejä luetaan oikeasti siitä ruudulta, vai kuinka paljon niitä luetaan printattuna.
Puhuja: Luukka
Jotain tuota arvioita on tehty, mutta minä en tiedä, millä menetelmällä - tiedätkö sinä Hanna tarkemmin, onko sitä tutkittu, paljon niitä oikeasti printataan. Onko teillä jotain, joka seuraisi sitä esimerkiksi?
Puhuja: Seuranen
Täytyy sanoo, ettei minullakaan sellaista tietoa nyt ole, mutta se näppituntuma, mitä kuulee aina, niin ainakin ne ihmiset, jotka siitä puhuvat, niin useimmiten printtaavat, varsinkin jos on pitkiä tekstejä, että tässä minä nyt lähinnä pohdin näitä meidän TieVie-opiskelijoita, niin sieltä tulee sitä palautetta, aika paljon että pitkät tekstit on rankkoja lukea.
Puhuja: Luukka
Ja mitä pitempiä ne tekstit ovat ja mitä yhtenäisempiä, paitsi nykyään alkaa yhä useammalla sivustolla olla se tulostinystävällinen versio saatavilla, että sitten tehdään sekä se hyperlinkkirakenne että tulostinystävällinen versio. Joissain amerikkalaisissa tutkimuksissa, en tiedä sitten miten se tieto oli sinne hankittu, mutta se arvio oli, että noin 60% verkkomateriaalin käyttäjistä printtaa sen itselleen ja mapittaa tai heittää pois kertalukemalla ja printtaa seuraavana päivänä uudelleen, että kyllähän tämä meidän paperinkulutuksessammekin näkyy.
Puhuja: Seuranen
Mutta kyllä minulla tässä tuli mieleen, kun tässä kuuntelin sinua, että monessa kohtaa kyllä kolahti, että tuokin virhe on tullut tehtyä ja tuokin virhe on tullut tehtyä, mutta sitten vaikka jos miettii tuota TieVie-porukkaa, tuota tieto ja viestintätekniikan henkilöstökoulutusta, jossa on eri tiedekunnista ihmisiä ja eri yliopistoista ja hyvin eri tieteenaloilta, niin sitten heille tekstin kirjoittaminen on aika vaikeata, itse asiassa hirmuisen vaikeata, että mikä se lukijakunta on, kuka se lukija silloin on.
Puhuja: Luukka
Usein sitä oikeaa niin kuin lihallista lukijaa ei voikaan ennakoida, mutta se, että rakentaa itselleen lukijan, niin se auttaa jo. Kyllähän nyt jonkinnäköinen käsitys siitä useimmiten, että minkä tyyppinen, kuka se vois, millä pohjilla se voi olla. Ei se ehkä osu ihan suoraan sellaiseksi, mutta se että ajattelee, että tällä tekstillä on joku lukija niin sekin jo auttaa sitä kirjoittamisen prosessia.
Puhuja: Nainen 3
Tuo pieni fontti on yksi asia, mikä on huolestuttanut ihmisiä. Se on yksi asia, joka juuri johtaa printtaamiseen.
Puhuja: Luukka
Kyllä, mutta kun lyhyitä tekstejä ei saa skrollata, niin tehdään se sillä tavalla, että pienennetään fonttia. Otetaan sellanen Narrow-fontti käyttöön ja pienennetään entisestään. Sillähän sitä saadaan - ei tarvitse selata, mut sitten on pakko tulostaa.
Puhuja: Nainen 2
Kiva kun joku muu otti tuon puheeksi ensimmäisenä, niin minä en leimaudu siksi, joka aina huomauttaa tästä. Se vaikuttaa kyllä olennaisesti siihen, et voisiko lukea ruudulta vai paperilta että, vaikka se olisi kuinka hyvin rakennettu se teksti kielellisesti ja muuta, mutta se menee tavallaan se koko työ siitä ruudulta luettavana hukkaan, jos se layoutti lyödään laimin. Ja sitten vaikka onkin tosi tarpeellista munkin mielestä rakentaa jokin kuva lukijasta niin se, mikä aika kielteinen tulkinta sille asialle on, niin on se, että jotkut rakentavat sen kuvan lukijasta teknisten edellytysten kannalta. Ei tiedolliselta pohjalta vaan, he alkavat liikaa kuvittelemaan ja miettimään, että noin 99% käyttää näitä päätelaitteita ja selaimia, niin sillä ei ole taas mitään tekemistä tämän kanssa.
Puhuja: Luukka
..niin, ei.. Joo samalla näitä kaikkia asioita ajatellaan usein teknologiavetoisesti ja minun mielestäni niitä pitäisi ajatella sisältö-tietovetoisesti, ainakin silloin kun puhutaan oppimisesta verkkoympäristössä.
Puhuja: Nainen 2
Sitten vielä sanoisin tuohon kuriositeettina, että jos joku ajattelee, että koska tämä on lyhyt teksti, niin minä teen palveluksen pienentämällä fonttia, ettei tarvitse skrollata, niin siinä juuri kompastutaan siihen että hän ei voi kuvitella, kuka lukee sitä milläkin laitteilla ja milläkin fonttikoolla, koska sitä voi itsekin sitten säätää.
Puhuja: Luukka
..niin joo..
Puhuja: Nainen 4
Joo minä olen siis tekemässä tämmöistä verkkokirjoittamisen opasta työpaikalle ja siitä olisi tarkoitus tehdä tämmöinen verkkoon opas, joka olisi samalla toiminut esimerkkinä siitä, miten laaditaan hyvä sivusto verkkoon, mutta minusta on tuntunut aivan mahdottomalta tämä koska minä olen huomannut sen, että jos pitää saada se yksi asia mahtumaan yhdelle näytölle, niin se tarkoittaa sitä, että ranskalaisia viivoja ja silloin minusta se asia ei mene perille koska sitä ei voi taustoittaa.
Puhuja: Luukka
Se oliis hyvä semmoinen verkkomateriaali "Näin kirjoitat verkkoon -opas - älä kirjoita verkkoon" päätyy siihen.
Puhuja: Nainen 4
Tuntuu, että onko tässä nyt täysin mahdottoman tehtävän edessä, että olisiko kuitenkin parasta tehdä se paperiversio ja sitten sinne verkkoon ehkä semmoinen lyhyempi.
Puhuja: Luukka
..niin, joku synopsis siitä tai joku tällanen.
Puhuja: Nainen 2
Mutta entäs eikö se olisi mahdollista, lähestyä asiaa niinkin, että suhtaudumme kriittisesti tähän opinkappaleeseen, että asian on mahduttava näytölle, koska ei ole olemassa sellaista mittaa, kuin näyttö.
Puhuja: Luukka
Tuo on totta ihan selvästi ja jos tämä on samanlainen, kun se, että 90% viestinnästä on nonverbaalista, jos tämäkin on vaikka semmoinen, että kaiken pitää mahtua yhteen näyttöön - mihin näyttöön, kenen näyttöön..
Puhuja: Nainen 2
Ja jos ajatellaan pistekirjotuksella näyttöä lukevia, niin heillä on siinä kymmenen sormea, niin mitä ehditään sanoa tässä tilassa? Mutta kyllä he silti kai lukemaan pystyvät ihan hyvin.
(poistettavaa)
Puhuja: Luukka
Hyvä. Ovatko nyt ne, jotka uhkarohkeasti haluavat tulla niihin harjoituksiin niin ilmoittautuneet Hannalle, niin minä tiedän, että tuleeko siitä jotain vai eikö tule?
(poistettavaa)
Puhuja: Luukka
Mutta kiitoksia kaikille ja osan kanssa tavataan myöhemmin ja jatketaan tästä.