Bittikuilulla ja digitaalisella jaolla on kuvattu informaatioteknologian yleistymiseen liittyvää eriarvoistumista. Kuilukeskustelun ja siinä käytettyjen käsitteiden kautta avautuu laaja näkökulma esteettömyyteen ja syrjäytymiseen. Tavoite on havainnollistaa lukijalle digitaalisen jaon ja siitä käydyn keskustelun monimuotoisuus ja mahdolliset vaikutukset.
Digitaalista jakoa on tutkittu yhteiskuntien sisäisenä ilmiönä, eri yhteisöjen ja yksilöiden ongelmana sekä yhteiskuntien välisenä erona. Matkalla "viisaaseen yhteiskuntaan", on erityisen tärkeää, että asioista keskustellaan mahdollisimman monipuolisesti eri yhteyksissä.
Digitaalinen jako, bittikuilu, tietointensiivinen, syrjäytyminen, eEurope-ohjelma, digitaalinen tasapaino, kestävä kehitys.
Keskustelu digitaalisesta kuilusta (Digital Gap) ja digitaalisesta jaosta (Digital Divide) lähti leviämään Yhdysvaltain telehallinnon julkistettua 1995 raportin "Falling Through the Net: A Survey of the Have Nots in Rural and Urban America". Oli ilmennyt, että osa kansalaisista pääsi käsiksi informaatioteknologian tuomiin etuihin (haves) ja osa jäi niistä sivullisiksi (have-nots)(1). Keskustelu on lähinnä koskenut sitä, miten osalla ihmisistä on tilaisuus käyttää Internetiä ja osalla ei.
Monet eriarvoisuuden syistä ovat olleet iänkaiken ja perustavana kuiluna tai jakajana pidetään köyhyyttä. Informaatioteknologia helpottaa tiedon ja pääomien siirtelyä ja voi hyödyttää yhtä hyvin demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien lisääntymistä kuin rajoittumistakin. Keskustelussa on noussut esiin myös se, että teknologian ja Internet-yhteyden saavutettavuus ei vielä merkitse, että että elämisen taso paranee. Teknlogian saavutettavuus ei riitä, tarvitaan myös sosiokulttuuriset edellytykset - mm. tarpeeksi osaamista ja motivaatiota. Onkin liian pelkistettyä olettaa, että olisi yksi kuilu, joka jakaa ihmiset kahteen joukkoon. Jatkuvasti muuttuvassa sähköisessä ympäristössä on lukuisia yksilöiden ja yhteisöjen toimintaa edistäviä ja haittaavia tekijöitä. On myös monia käsityksiä tietoyhteiskunnasta ja näkemyksiä siitä, mikä on hyvä elämä ja voisiko se olla e-elämä.
Tiukasti määriteltynä digitaalinen kuilu tai jako merkitsee eriarvoisuutta tiedon saannin, käytön ja viestinnän suhteen. Laajemmin määriteltynä digitaalinen kuilu merkitsee mitä tahansa tietoyhteiskunnan sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja ekologisen "kestämättömyyden" kohtaa. (2). Digitaalista jakoa on tutkittu yhteiskuntien sisäisenä ilmiönä - eri yhteisöjen ja yksilöiden ongelmana sekä yhteiskuntien välisenä erona.
Johnsonin (2001) Kysymys on vapaudesta ja vallasta päättää omasta elämästään
Viime kädessä tieto- ja viestintäteknologian arvoa yksilölle on pohdittava sen valossa, missä määrin se tukee yksilön elämänhallintaa. Elämänhallintaa tukevaa yhteisöä on kutsuttu myös ns. viisaaksi yhteiskunnaksi (2). Matkalla "viisaaseen yhteiskuntaan", on erityisen tärkeää, että asioista keskustellaan mahdollisimman monipuolisesti eri yhteyksissä.
Teknologinen osaaminen on tullut perustavaksi osaksi lukutaitoa ja kansalaisuutta 21 vuosisadalla niin, että sen puuttumisesta on tullut syrjäytymisen määräävä tekijä. ICT taitojen puutteet aiheuttavat osattomuuden uusista tehokkaista oppimisen ja tiedon välineistä - kaksinkertaisen syrjäytymisen.(4). Myös viestintä muuttuu, mutta ei välttämättä edistä demokratiaa. Informaatioteknologia palvelee niitä, joilla on valtaa on ennestäänkin - jopa todennäköisemmin kuin uuden vallan luomista. Demokraattisessa yhteiskunnassa opiskelu on tärkein mahdollisuus rakentaa yhdenvertaista osallistumista. (3). Rizeman jäsentää tieto- ja viestintäteknologian saavutettavuutta ja käyttöä kasvatuksen ja oppimisen välineenä eri ihmisryhmien tilanteen perusteella, jolloin esiin nousevat:
Useissa kartoituksissa ja julkilausumissa on päädytty samankaltaisiin "riskiryhmiin" kuin Rizeman esittää. Yleistyksiä on silti syytä varoa koska ryhmien sisälläkin on erilaisia tarinoita ja teknologiaan torjuvasti tai hyvin valikoivasti suhtautuvia ihmisiä voi löytyä menestyvienkin joukosta.
Digitaalisen jaon käsite on toiminut lähtökohtana tietoyhteiskunnan eriarvoisuuden jäsentelylle, mutta samalla se on joidenkin mielestä keskittynyt liiaksi ongelmien etsimiseen. On myös kritisoitu eriarvoistumisen vaaran käyttöä erilaisten hankkeiden ja laitteistoratkaisujen markkinointiargumenttina. Tarvitaan avarampaa lähestymistapaa, selvempää pyrkimystä ratkaisuihin stereotypioiden rakentamisen sijaan.
Jeffrey Young (2002) on koonnut useiden asiantuntijoiden näkemyksiä digitaalinen jako -puheenparren mahdollisista ongelmista.
Mitä syvällisemmin olemme uppoutuneet teknologiaan, sitä itsestään selvempänä sitä pidämme syventäen kuilua niille, jotka ovat ulkopuolella (4).
Informaatioteknologian ja eriarvoisuuden suhteen jäsentäminen digitaalisen jaon avulla näyttää edelleen kiinnostavan. Eri tasoisia ongelmia ja mahdollisuuksia pohdittiin vilkkaasti myös kotimaisessa lehtikirjoittelussa syksyllä 2002.
(HS 12.08.2002) Tedren mielestä digitaalista kahtiajakoa (Digital divide) on käytetty kehitysmaihin suunnattujen teknologiahankkeiden perusteluissa. Todelliset ongelmat eivät kuitenkaan ole ratkaistavissa tietoteknologian avulla eikä länsimaisen informaation saanti sinänsä poista eriarvoisuutta. Puhdasta vettä, ruokaa, lukutaitoa, koulua tai kaivoa ei saa Internetistä. Ulkopuolelta tulevat ideologiat ja tarpeet eivät välttämättä sovi paikalliseen kulttuuriin vaan voivat järkyttää yhteiskunnan tasapainoa jopa tuhoisalla tavalla. Nepalia on käytetty aasialaisena esimerkkinä digitaalisen kahtiajaon maasta ja kritisoitu hitaudesta Intermet-verkon laajentamisessa. Jos lukutaito ei ole yleinen, pääelinkeino on maatalous ja sähkö- ja puhelinverkko puuttuvat suurimmasta osasta maata, hyödyttäisi tietoverkon laajentaminen vain hyväosaisia. Köyhyys aiheuttaa digitaalisen kahtiajaon, ei päinvastoin. Yhteiskuntien sisällä digitaalisesta kahtiajaosta voi puhua, maiden välisessä vertailussa termi on vain uusi nimi köyhyydelle (6).
Tedre tuo esille digitaalisen jaon eri tasoja ja katsoo maiden välisten erojen syyt niin perustaviksi, ettei teknologian etuja voida välittömästi ottaa käyttöön köyhissä maissa.
(13.08.2002) Laaksonen kutsuu Tedren näkemystä akateemiseksi peräkkäisuskonnoksi. Hän ei pidä Internetin kehittämisen edellytyksenä, että kaikilla on ensin sähköä, radioita, lukutaitoa, ruokaa tai vettä. Hän näkee ICT:n yhtenä kehittämiskohteena muiden joukossa. Teknologiana, joka alkaa hyödyttää yhteisöä, kun se tulee riittävän monien saataville. Nepalin kaltaisessa vuoristoisessa valtiossa tietoverkko tulee halvemmaksi vuorovaikutus- ja tietoyhteydeksi mahdollisimman monille kuin maantieverkko. Mahdollisuudet kansainväliseen yrittämiseen teknologia-alalla käynnistyvät perinteistä pienemmällä pääoma- ja logistiikkapanostuksella. Luontoa vaurioitetaan mahdollisimman vähän ja päästään maailmanmarkkinahintoihin. Laaksonen myöntää, että koulutustarve on suuri. Hänen mukaansa systemaattinen projektityö on koulutustarpeista ensimmäinen. Kehittäminen voi käynnistyä odottamatta, että kaikki ovat ensin rikkaita (7).
Laaksonen uskoo kehittämishankkeiden ja teknologian auttavan ihmisiä köyhissäkin maissa. On kuitenkin tarpeen saada ICT riittävän monien käytettäväksi. Johnson (3) pitää vanhastaan tunnettuna, että rikkaat saavat haluamansa hyvät ja uudet asiat. Oleellista on, että näin ei kuitenkaan tarvitse aina olla. Mahdollisuudet voidaan järjestää tasapuolisesti ja jopa perinteistä huono-osaisuutta lieventää, jos nin halutaan. Myönteisimmillään Laaksosen kannanotto voidaan tulkita Johsonin eettisen ajattelun toteuttamiseksi käytännössä.
Keskustelu polveilee mielipidepalstalla vielä viiden kannanoton verran. Uusia näkökulmia ovat:
Sassi (2002) jäsentää aiheesta käytyä keskustelun neljään näkökulmaan:
Yksi yleisimmin esitetty universaalin saavutettavuuden tarpeellisuuden perustelu on informaatioteknologian vaikutus opiskelu- ja työtilaisuuksien yhdenvertaisuuteen. Informaatioteknologian tekee poikkeukselliseksi sen käytettävyys moniin tarkoituksiin ja käytön laajuus. Tämä teknologian soveltamisen monialaisuus ja vaikuttavuus osallistumismahdollisuuksiin tekee perustelluksi laajan, jopa universaalin saavutettavuuden (3).
UNESCOn (2000) mukaan keskeiset haasteet informaatiolähteiden universaalin saavutettavuuden laajentamiseksi kohtuullisen hintaisena:
Ilman tietoliikennettä koskevaa peruslainsäädäntöä, joka vahvistaa pääsyn Internetiin valtion ja kunnan peruspalveluksi kansalaisilleen, muut toimenpiteet ovat vaikeita ja perustuvat tilannekohtaiseen sopimiseen (14).
Digitaalisen tasapainon käsitteen avulla etsitään tietoyhteiskunnan ja virtuaalikulttuurin kuilun paikat. Digitaalisen tasapainon käsitteen avulla on myös mahdollista suunnitella kuiluja ylittäviä siltoja - esimerkiksi tuotteita ja palveluita, joiden avulla tietoyhteiskunnan toimijoiden välisiä jännitteitä ja ristiriitoja lievennetään. Tässä mielessä digitaalinen tasapaino on positiivisempi ja proaktiivisempi käsite kuin digitaalisen kuilun käsite, joka vain etsii ja määrittelee ongelmia. Digitaalisen tasapainon käsite ohjaa tutkijaa tai suunnittelijaa paremmin ongelmien ennakoimiseen ja ratkaisuvaihtoehtojen etsimiseen (Hietanen 2001b ja 2002c) (2).
Kapeasti määriteltynä digitaalinen tasapaino on teknologisen infrastruktuurin määrän ja käytettävyyden mittari: kuvaus toimijoiden, teknologian ja palveluiden suhteesta. Laajemmin ajateltuna digitaalinen tasapaino on malli tai teoria tietoyhteiskunnan sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävästä kehityksestä (2).
Digitaalinen tasapaino merkitsee myös että kaikkien toimijoiden ulottuvilla ovat tasapuolisesti:
Digitaalisen tasapainon ehkä tärkein merkitys on tietoyhteiskunnan toimijoiden välinen oikeudenmukaisuus sekä tavoitteiden ja toimintojen kitkattomuus. Kokonaisuutena digitaalinen tasapaino tarkoittaa digitaalisen kuilun vastakohtana tietoyhteiskunnan tasa-arvoisuutta, tasapuolisuutta ja toimivuutta. (3)
