Apuväline vallan ja vammaisuuden välineenä

Sisällysluettelo

• Sisällöntuottajan vähimmäistieto apuvälineistä
  • Tietokone apuvälineenä
  • Apuvälineet ja verkkosisällön saavutettavuusohjeet
  • IT-alan nopea kehitys tuo myös apuvälineongelmia
• Yleisiä ja erityisiä apuvälineitä
  • Mieluummin kyborgi kuin sairaalaväline
  • Mikä on apuväline?
  • Ihmiset ostavat tunteen perusteella
  • Mielikuvat ovat ydintuotetta tärkeämpiä
  • Matkapuhelin - apuväline ja imagotuote
• Apuväline on vallankäytön väline
  • Pyörätuoli voi vammauttaa tai vapauttaa
• Apuväline suomalaisen sosiaali- ja terveystoimen palveluna
  • Hyvän apuvälineen on vastattava monien toiveisiin
  • Apuvälinepalvelujen järjestäminen ei ole ongelmatonta
  • Tarvitaan keskustelua perusteista ratkaisujen löytämiseksi
  • Suunnittelun ja markkinoinnin uusi lähestymistapa
• Lähteet

Sisällöntuottajan vähimmäistieto apuvälineistä

"Vaikka vammani edelleen haittaakin työtäni, kyberavaruus itse ei ole luonnostaan rajoittava ympäristö" (Ju Gosling 2000).

Berndtsson (1998) on sitä mieltä, että apuväline ei ole ihmisten välisissä kohtaamisissa vain neutraali, toimintaa helpottava tekninen ratkaisu - ei apuvälineen käyttäjälle eikä muille ihmisille. On apuvälineitä, jotka ovat käyttäjänsä kannalta osoittelevia, kuten valkoinen keppi, joka kertoo näkövammaisuudesta. Apuväline leimaa usein ihmisen johonkin ryhmään kuuluvaksi ja sen tyypilliseksi edustajaksi. Myös apuvälineen käyttäjä on tästä tietoinen. Valkoisen kepin käytön aloittaminen erityisesti myöhäisessä ikävaiheessa voi olla vaikeaa, koska käyttäjä saattaa kokea, että ihmiset näkevät yksilön itsensä sijasta vain vammaisen. Vammattoman henkilön oletus siitä, millaista on elää näkövammaisena tai sokeana, on riittämätön perusta arvioida todellisuutta näkövammaisen kokemana. Vaikeudet toimia tuntuvat näkevästä usein ylivoimaisilta, kun taas näkövammaiselle näkemättömyys on tullut luonnolliseksi tilaksi. Apuvälineestä voi tulla käyttäjälleen niin totunnainen, että apuvälinettä ei enää hahmoteta erillisenä vaan yhteytenä maailmaan ja osana kehoa. (1)

Tietokone apuvälineenä

Tietokoneen käyttämisellä ei ole kielteistä symbolista merkitystä kuten valkoisella kepillä. Päinvastoin tietokoneen käyttäminen voi yhteiskunnassamme kohottaa ihmisen arvostusta; sehän kertoo osaamisesta. Näkövammaiset henkilöt voivat vuorostaan auttaa ja neuvoa muita. Tietokone on osa näkövammaisuutta koskevista tyypittelyistä vapautumista. (1; katso myös Matsinen 2000)

Tietokone on monelle vammaiselle henkilölle apuväline tiedonsaannissa, työssä, päivittäisten asioiden hoitamisessa ja kommunikoinnissa. Tietokone edistää itsenäistä suoriutumista niin merkittävästi, että se voidaan hyväksyä järjestettäväksi apuvälinepalveluna. Opiskelu, kulttuuritarjonta ja muut palvelut olisikin toteutettava niin, ettei tuoteta esteitä sivustojen käyttämiseksi myös apuvälinein.

Apuvälineet ja verkkosisällön saavutettavuusohjeet

Kaikista ympäristöistä, palveluista ja tuotteista olisi ensisijaisesti pyrittävä tekemään sellaisia, että varsinaisia apuvälineitä tarvitaan mahdollisimman harvoin. Eli ei lisätä tai ylläpidetä esteitä, mutta otetaan huomioon mahdollisuus tarvittavien apuvälineiden luontevaan käyttämiseen osana varsinaisen tuotteen tai palvelun hyvää laatua.

Verkkosisällöistä voidaan saada apuvälinein saavutettavia toteuttamalla WAI:n saavutettavuusohjeistusta: sujuvan muuntumisen varmistaminen (ohjeet 1 - 11) ja sisällön muokkaaminen ymmärrettäväksi ja helposti navigoitavaksi (ohjeet 12 - 14). WAI:n ohjeistuksen sanastossa esitellään verkkosivujen saavutettavuuden kannalta keskeisiksi tietokoneohjelmiin perustuviksi apuvälineiksi

• ruudunlukuohjelmat,
• suurennusohjelmat,
• puhesyntetisaattorit ja
• puheella ohjattavat ohjelmat.

Mekaanisista apuvälineistä mainitaan erityyppiset näppäimistöt sekä osoittimet (WCAG 1.0 1999).

Sisältöjä käyttävien ihmisten monimuotoisuuden, erilaisten käyttötilanteiden ja apuvälineiden huomioimiseksi WAI:n ohjeistuksen noudattaminen on hyvä lähtökohta. Esteettömien sisältöjen tuottamiseksi ja käyttämiseksi tarvitaan kuitenkin monitasoista toimintaa:

• Varsinaiseen sisällön tuottamiseen osallistuvien on hyvä tutustua siihen, miten vammaiset henkilöt käytävät tietokonetta ja miten sivulla toimitaan apuvälineiden avulla.
• Tuotantoa johtavilla koordinaattoreilla on hyvä olla käytettävissään tai tiedossaan apuvälinelaitteistoja ja -ohjelmistoja ja niiden asiantuntijoita, jotta he voivat järjestää suunnittelua, tuottamista ja testausta monimuotoiselle käyttäjäkunnalle ja käyttää tehokkaasti hyväkseen esimerkiksi testeistä saatua tietoa.
• Yritysten ja yhteisöjen johdon on tiedettävä esteettömyydestä ja apuvälineistä riittävästi, että organisaation tiedotus ja muu verkkotarjonta toteutetaan esteettömästi ja että osallistumismahdollisuudet varmistetaan sekä vammaisille asiakkaille että yhteisön jäsenille. Vammaisjärjestöt ovat asiantuntevia yhteistyökumppaneita.

Fyysisten ympäristöjen liikkumisesteitä on usein konkretisoitu niin, että yhteisön hallinnon väki on kulkenut pyörätuolilla päivittäisissä toimitiloissa. Moni on havahtunut näkemään ympäristön uudella tavalla, kun tuttu kulkuväylä ei olekaan käytettävissä tai pääsyn yhteiseen tilaan estävät kaksi porrasakelmaa ulko-ovella. Verkkosivuilla voi vastaavasti kokeilla liikkumista ja toimintojen käyttämistä ilman hiirtä ja selainta eri tavoin käyttäen. Aihetta käsitellään tarkemmin aineistossa Miten esteettömyyttä testataan.

IT-alan nopea kehitys tuo myös apuvälineongelmia

Teknologia-alan nopea kehitys näkyy myönteisesti esimerkiksi ruudunlukuohjelmien vuosi vuodelta joustavammassa sivun sisältöjen tulkinnassa. Ongelmiakin tietoteknisten apuvälineiden käyttämiseen ja ylläpitämiseen sisältyy:

• Tiuhaan tahtiin julkaistavat ohjelmaversiot ja päivitykset (esimerkiksi käyttöjärjestelmäpäivitykset) vaativat jatkuvaa apuvälineohjelmistotuotantoa ja ylläpitotyötä.
• Ohjelmistotuotteet ja laitteet sekä työ ovat kalliita, koska tuotantomäärät jäävät usein pieniksi ja kehittäminen maksaa.
• Apuvälineiden tuottaminen on aina jäljessä ohjelmistojen ja laitteiden valtavirtatuotannosta. Lisäksi ne ovat yleensä eri tuottajien tekemiä.
• Ohjelmistot ovat yleensä tuontituotteita ja niiden maahantuonti ja paikallistaminen aiheuttavat viiveitä ja lisäkustannuksia.
• Apuvälineitä koskeva lainsäädäntö ei pysy tekniikkamarkkinoiden vauhdissa.
• Apuvälineiden saamiseen sisältyy byrokratiaa ja välineiden käyttökoulutus on satunnaista.

Yleisiä ja erityisiä apuvälineitä

Mieluummin kyborgi kuin sairaalaväline

Englantilainen taiteilija Ju Gosling (2000) haastaa oletukset vammaisen roolista. Hänen mukaansa lääketieteen kuvasto tarjoaa sosiaalista säännöstelyä ja median kuvasto sääliä tai sankaruutta sille, joka voittaa vammaisuuden. Hän ei hyväksy apuvälineiden kautta tapahtuvaa lääketieteelliseen vammaiskäsitykseen liittyvää yhdenmukaistamista, luokittelua, kurissapitämistä ja hallitsemista. Hän katsoo, että ei ole olemassa niin sanottua normaalia ihmistä eikä myöskään normaalia vammaista. Goslingilla on ylpeytensä, ja esiintyvänä taiteilijana, verkkotuottajana ja opettajana hän haastaa vammaisuuteen liittyvät ennakkokäsitykset.

Gosling kehitti yhdessä suunnittelijan kanssa tarvitsemansa selkärankatuen, jonka vaikutteet ovat peräisin scifi-kuvastojen kyborgeista. Hän ravistelee vammaisuuteen liitettyjä sterotypioita kyborgi-identiteettillä. Siihen sisältyy seksuaalinen haastavuus sekä yhdistelmä tekniikkaa ja orgaanista ainetta. Kyborgi on ihmistä vähäisempi, mutta vaarallinen. Gosling teki verkkosivut http://users.netmatters.co.uk/ju90/ kertoakseen, miksi hän - internet-tuottamisen opettaja - kulkee ympäriinsä näyttäen kyborgilta. Sivuistaan saamansa palautteen perusteella hän on kokenut, että

• ei-vammaiset pitävät häntä rohkeana.
• vammaiset saavat sivujen hypertekstistä voimaa.
• lääketieteen ammattilaisissa sisällöt herättävät ajatuksia.
• taiteilijakollegat pitävät aineistoa omaelämäkerrallisena tai kehon taiteena.
• ortopediafetisisteistä kokemus ja kuvakieli ovat seksuaalisia ja haluttavia.

Gosling pelkistää, että lopulta kyse on vallasta ja kontrollista. Vammaisuuden esittämisestä kyborgi-imagonsa ja verkkoympäristön avulla hän kokee saaneensa ja välittäneensä niin paljon valtaa ja kontrollia kuin vain voi. (2)

Mikä on apuväline?

Kaikkia ihmisen toimintaa helpottavia välineitä voidaan pitää apuvälineinä. Berndtsson (1998) jakaa apuvälineet sellaisiin, joita ihmiset yleisesti käyttävät (esimerkiksi silmälasit) ja sellaisiin, joita valmistetaan erityisesti apuvälineiksi. Hänen mukaansa yleisesti käytetyillä apuvälineillä ei ole symboliarvoa. Esimerkiksi tietokone, kiikarit tai nauhuri eivät leimaa käyttäjäänsä, mutta niiden käyttötapa saattaa olla paljastava: huomiota herättää, jos joku lukee vaikkapa kadun nimeä seinäkilvestä lähietäisyydeltä kiikarin avulla.

Berndtsson yksinkertaistaa yleisesti käytettävien apuvälineiden symboliarvoa ehkä liiaksi. Kaikki ihmisen käyttämät tuotteet tai välineet (eivät vain niin sanotut imagohyödykkeet) rakentavat statusta eli vaikuttavat siihen, miten muut hahmottavat apuvälineen käyttäjän sosiaalisen aseman. Ihmiset tarkkailevat toisiaan, ja väline on viesti.

Ihmiset ostavat tunteen perusteella

Rope & Pyykkö (2003) esittävät markkinoinnin psykologisia kilpailukeinoja. He tarkastelevat tuotetta, hintaa, markkinointikanavaa ja viestintäratkaisuja. Tuotteen on vedottava emotionaaliseen ihmiseen (ei rationaaliseen) ja oltava kilpailijoiden tuotetta houkuttelevampi. Ihminen on yritystä tai tuotetta valitessaan ensisijaisesti tunnevaltainen ja toimii mielikuvien perusteella. Itse ydintuote jää ulkoisten tekijöiden (nimi, värit, muotoilu, tyyli) ja lisäetujen (lelut muropaketissa) varjoon. Yhtäältä mielikuvan yrityksestä tai tuotteesta tulee herättää ostohalu, toisaalta mielikuva ei saa olla valinnan este. Oleellista on pystyä vaikuttamaan asenteisiin, tuntemuksiin ja uskomuksiin, niin että ydinkohderyhmän mielikuvat saadaan tuotteelle suosiollisiksi.

Mielikuvat ovat ydintuotetta tärkeämpiä

Tuotteen mielikuvallistamisessa eli tavoitemielikuvan kytkemisessä tuotteeseen keskeisiä ovat muun muassa värit ja muotoilu. Muotojen toimivuuden ratkaisee se, noudattavatko ne markkinoiden yleisiä valtavirtauksia. Kyse on kaikista ihmisen elinpiiriin kuuluvista asioista. Valtavirtaukset eivät rakennu muodinluojien tai suunnittelijoiden toiminnan varaan, vaan ihmisen halusta matkia toista ihmistä ja lauman tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kun ei erotu muista, voi hankkia hyväksynnän yhteisössä. Uutta markkinoilla ovat syklien nopeutuminen ja erilaisten alakulttuurien samanaikaiset muodit. Muodin muodostumisessa keskeisiä ovat

• median ja mielipidejohtajien saaminen mukaan,
• vähittäisportaan laaja tarjonta tuotteen myymiseksi,
• laaja massamarkkinointi, jossa tuote lanseerataan muodiksi sekä
• nopea markkinoiden valtaus.

Esimerkkinä onnistuneen muotoilun merkityksestä Rope & Pyykkö mainitsevat Nokian, joka pitkälti juuri muotoilun ansiosta on menestynyt tiukassa kilpailutilanteessa. (3)

Matkapuhelin - apuväline ja imagotuote

Matkapuhelin on esimerkki tuotteesta, joka tuo käyttäjälleen hyötyjä sekä apuvälineenä että imagohyödykkeenä. Näiden asioiden yhdistäminen suunnittelussa saattaa olla helpompaa kuin markinoinnissa. Kun Nokia toi markkinoille yksinkertaisen puhelimen, jossa ei ollut mitään houkuttimia, ruotsalainen lehdistö risti sen Bimbo-puhelimeksi, aivottomaksi kummajaiseksi. Nokialla käyttöliittymäsuunnittelua johtava Christian Lindholm arvelee, että moni käyttäjä olisi pitänyt puhelimesta, mutta kukaan ei halunnut bimboa. (4). Lindholm tarkoittaa ilmeisesti RinGo-puhelinta, joka oli helppokäyttöinen ja edullinen, heti käyttövalmis matkapuhelin peruskäyttäjälle. Yksi tavoite lienee ollut saada mukaan naiset ja nuoriso, jotka vielä vitkastelivat kännykän hankkimisessa. Raeste arvelee yhtiön epäonnistuneen myynitargumentissaan: "Sopimusvalmistajien keskuudessa kiertää tarina Nokian RinGo-puhelimesta, kirkkaankeltaisesta nuorisolle ja naisille suunnatusta halpispuhelimesta. Sitä erehdyttiin mainostamaan lauseella 'Niin yksinkertainen, että nainenkin osaa käyttää'. Huhun mukaan naiset loukkaantuivat mainoksesta eivätkä enää ostaneet puhelinta. Nuoriso taas ei halunnut itselleen 'akkojen kännykkää'." (5).

Lindholmin ajatus "Jos voit parantaa käytettävyyttä, voit saada alkuperäistä kohderyhmää suuremman joukon ihmisiä kiinnostumaan" tuntuu toimivalta konseptilta myös markkinoinnille. Esteettömyys ja helppokäyttöisyys eivät sinänsä ole leimaavia, ja harva haluaa tuotetta, joka tunnetaan erityisen vaativana oppia ja käyttää. Mielikuva voi kuitenkin olla valinnan esteenä niin monelle tuotteen valmistajalle kuin ostajallekin esimerkiksi silloin, jos esteettömyys tai käytettävyys yhdistetään perinnäisesti vain vallankäytöstä enemmän tai vähemmän sivullisiksi miellettyihin ihmisryhmiin kuten lapsiin, naisiin, ikääntyneisiin, vammaisiin tai maahanmuuttajiin.

Apuväline on vallankäytön väline

On apuvälineitä, jotka ovat käyttäjänsä kannalta osoittelevia, kuten valkoinen keppi, joka kertoo näkövammaisuudesta. Pyörätuolilla pääsee liikkumaan, mutta samalla pyörätuoli leimaa käyttäjänsä vammaiseksi. Apuväline leimaa usein ihmisen johonkin ryhmään kuuluvaksi ja sen tyypilliseksi edustajaksi. Myös apuvälineen käyttäjä on tästä tietoinen. (1). Spede Pasanen kokeili sähköpyörätuolia kilpailulajissa TV-ohjelmassaan, mutta osa katsojista piti sopimattomana vammattomien ihmisten hupailua apuvälineillä, joten lajista luovuttiin.

Apuvälineisiin liittyy voimakkaita asenteita, joiden perustana on usein lääketieteellinen käsitys vammaisuudesta. Englantilainen taiteilija Ju Gosling on omakohtaisesti kokenut, että "apuvälineemme tekevät meidät vähäisemmiksi ja luokittelevat meitä vammojemme mukaan samaan tapaan kuin lääkärit kohtelevat meitä" (2).

Pyörätuoli voi vammauttaa tai vapauttaa

Gosling kritisoi yleisiä mielikuvia pyörätuolista. Pyörätuolia ei voi haluta, se on kauhun ja inhon kohde, ja tarve pyörätuolin käyttämiseen on tragedia. Ei-vammaiset ihmiset puhuvat jonkun olleen pyörätuolissa 15 vuotta, ikään kuin pyörätuolin käyttäjä ei poistuisi siitä päivittäin nukkuakseen, kylpeäkseen tai ajaakseen autolla. Pyörätuolin käyttäjän sanotaan olevan sidottu pyörätuoliinsa, aivan kuin se olisi vankeuden eikä vapauden väline. (6)

Gosling arvioi, että yleinen käsitys pyörätuolista pysyy ja monet, jotka hyötyisivät pyörätuolin käytöstä, joko kieltäytyvät siitä tai sitten se kielletään heiltä. Tavoite on esiintyä normaalina, ikään kuin liikkumisen rajoite ei olisi normaalia. Gosling mainitsee Paavin ja Kuningataräidin arvostettuina ihmisinä, jotka kieltäytymällä pyörätuolin käytöstä julkisuudessa rajoittavat esimerkillään ikääntyneiden liikkumista. Hän kritisoi myös fysioterapeutteja siitä, että he leimaavat pyörätuolin käytön merkiksi tappiosta, vaikka sen käytön vaihtoehtona olisi kipuja ja liikkumattomuus. (6)

Goslingin mielestä on ironista, että ei-vammaiset eivät juurikaan kävele, vaan lähinnä liikkuvat autolla ja istuvat työssä ja vapaa-aikoinaan. Miljoonien käyttämistä teiden rakentamiseen ja ympäristön muuttamista ei pidetä epänormaalina. Vaivattomasti kävelemään kykenevät ihmiset ovat mieluummin kävelemättä, koska auto edustaa asemaa ja valtaa. Kävely kertoo köyhyydestä. Samalla on normaalia rakentaa ympäristöjä, joissa voi täysin osallistua vain, jos pystyy kävelemään, vaikka tavallisesti mieluummin ajaisi autolla. (6)

Gosling pitää huonosti suunniteltuja pyörätuoleja sinällään vammauttavina. Hän koki valtion sosiaalipalvelujen kautta saamansa manuaalipyörätuolin liian raskaaksi kenenkään nostaa autoon ja kivuliaaksi käyttää, koska se ei tukenut selkärankaa. Gosling sai lopulta toiveitaan vastaavan tuolin työllistymistä edistävän rahoitusohjelman tuella. Ilmeni, että kun pyörätuoli on hyvin suunniteltu ja sopiva käyttäjälleen, se on liikkumisrajoitteiselle ihmiselle mitä vapauttavin tapa kulkea. Hän kuitenkin kyseenalaistaa puheet niin sanotusta sosiaalisesta inkluusiosta, koska kelvollisen apuvälineen saamista ei pidetä välttämättömänä itsenäisen elämän mahdollistamiseksi vaan ainoastaan työn vuoksi. (6)

Apuväline suomalaisen sosiaali- ja terveystoimen palveluna

Julkisin varoin korvattavia apuvälineitä myönnetään yleisimmin lääkinnällisenä kuntoutuksena (terveystoimi) ja sen ulkopuolelle jäävissä tapauksissa (usein niin sanotut tavalliset välineet, sosiaalitoimi) vammaispalvelulain perusteella. Apuvälineet määritellään asetuksessa lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Asetuksen mukaan apuvälineitä ovat lääkinnällisin perustein todetun toimintavajavuuden kompensoimiseen tarkoitetut välineet, laitteet tai vastaavat, joita vajaakuntoinen henkilö tarvitsee selviytyäkseen päivittäisissä toiminnoissaan.

Apuvälineisiin luetaan myös kuntoutuksessa tarvittavat hoito- ja harjoitusvälineet. Peruskoulua tai lukiota käyvälle vammaiselle oppilaalle järjestetään lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvat henkilökohtaiset apuvälineet, joita hän tarvitsee koulussa ja muualla elämässään. (7)

Hyvän apuvälineen on vastattava monien toiveisiin

Apuvälineen tulee olla kelvollinen käyttäjälleen, mutta hyvä apuväline vastaa myös palveluja toteuttavan ammattihenkilöstön ja päättäjien toiveisiin.

• Apuvälineen käyttäjälle hyvä apuväline auttaa tarkoitetussa tehtävässä, on helppo ottaa käyttöön sekä on turvallinen ja helppo käyttää. Tärkeää on myös, että apuväline voi ehkäistä ennalta toimintakyvyn ongelmia. Lisäksi hyvä apuväline ei estä muiden tehtävien suorittamista ja se on esteettinen.
• Palvelun toteuttajalle on tietysti tärkeää, että kaikki käyttäjälle oleelliset kriteerit toteutuvat. Lisäksi hyvän apuvälineen tulee olla kestävä, sitä olisi voitava kierrättää. Apuväline voi myös helpottaa apuvälineen käyttäjälle tärkeiden ammattilaisten ja läheisten työtä ja parantaa työturvallisuutta. Hinta - laatu-suhteen on oltava kohdallaan.
• Päättäjälle hyvä apuväline on asianmukaisessa käytössä, ja se tukee käyttäjänsä toimintaa. Tällöin kuntalaisen omatoimisuus, osallistumismahdollisuudet ja elämänlaatu voivat kohentua. Hyvä apuväline voi myös vähentää palvelujen tai tukitoimien tarvetta. (8)

Apuvälinepalvelujen järjestäminen ei ole ongelmatonta

STAKESin apuvälinesuosituksessa pohditaan monipuolisesti apuvälinepalveluihin liittyviä ongelmia. Eräitä keskeisiä ja etenkin uuden teknologian käyttämiseen liittyviä ongelmia ovat seuraavat:

• Tiedossa on puutteita.
  • Ammattihenkilöt ja päättäjät eivät tiedä erityisesti uusista apuvälineistä.
  • Apuvälineen tarvitsijat eivät ole selvillä oikeasta yhteystahosta apuvälineasioissa.
• Apuvälineiden tarvitsijoiden kuulemisessa on puutteita.
  • Ammattihenkilöt eivät ota riittävästi huomioon apuvälineen tarvitsijan omaa näkökulmaa.
• Apuvälineen tarvitsijan oikeusturva on heikko.
  • Mahdollisuus valittaa päätöksistä voi puuttua, perustelut voivat jäädä saamatta.
• Määrärahat ovat vähäisiä.
  • Voimassa on yhä 1990-luvun alun rahoitus, vaikka hinnat ovat nousseet ja apuvälineiden tarve on lisääntynyt. Suomessa määrärahat ovat huomattavasti pienemmät kuin muissa Pohjoismaissa.
• Lakien tulkinnassa on pulmia.
  • Apuvälinepalveluihin vaikuttava lainsäädäntö on moninainen ja sen tulkinta on vaikeaa.
  • Laeissa ei ole yksiselitteisesti määritelty, mikä on apuväline.
  • Tekniikan kehittyminen monimutkaistaa tilannetta entisestään. (8)

Tarvitaan keskustelua perusteista ratkaisujen löytämiseksi

Vastuu julkisin varoin korvattavista apuvälinepalveluista on kunnilla ja sairaanhoitopiireillä. Lainsäädäntö antaa kunnille laajan päätäntävallan apuvälinepalvelujen toteuttamiseen. Lähtökohta on, että apuvälinetarve arvioidaan kuitenkin aina yksilöllisesti. Hurnasti (2001) toteaa, että asetus määrittelee välinettä käyttävän ihmisen tarkemmin kuin apuvälineen. Toimintavajavuuden edellyttäminen ei tee ennaltaehkäisevästä kuntoutuksesta itsestään selvää. Hänen mielestään tulkinnanvaraisuutta on liikaa ja hän pitää tarpeellisena keskustelua ainakin seuraavista kysymyksistä:

• Onko apuväline erityisesti vammaisille henkilöille suunniteltu väline?
• Voiko tavallinen väline tai huonekalu olla apuväline?
• Mitä ovat päivittäiset toiminnot?
• Kuka tai ketkä määrittelevät apuvälineen tarpeen?
• Liittyykö suoriutumisen tarpeeseen laadullisia näkökohtia? (7)

Suunnittelun ja markkinoinnin uusi lähestymistapa

Hyppönen (2001) pohtii apuvälinekysymystä ja universaalin suunnittelun mahdollisuuksia ongelmien vähentämiseksi. Hän tuo esille yleisessä käytössä olevan apuvälineen, matkapuhelimen. Erityisryhmistä puhuttaessa tarkoitetaan usein ikääntyneitä ja vammaisia henkilöitä. Hyppösen mukaan erityisryhmiin kuuluvat ihmiset käyttävät tavallisia matkapuhelimia ja kokevat niillä kommunikoidessaan samoja etuja ja ongelmia kuin keskivertoihmisetkin kokevat. Hän kysyykin, perustuvatko tarpeet ensisijaisesti siihen, mitä erilaiset ihmiset haluavat tehdä, vai ihmisten piirteisiin kuten ikään tai vammoihin. Valmistajien tuotesuunnittelu näyttää perustuvan liian ihanteellisiin käsityksiin keskivertoihmisen suorituskyvystä ja puhelimen käyttötilanteesta. Suurelle yleisölle tarkoitetun teknologian olisi vastattava myös ikääntyneiden ja vammaisten henkilöiden tarpeisiin. Myös tuotteeseen liittyvä markkinoinnin tulisi ottaa huomioon mahdollisimman laaja yleisö. (9). Valtavirtatuotteilta vaaditaan yhä painokkaammin laajaa saavutettavuutta. Vaatimusten taustalla on yhteiskunnallisia näkökohtia:

• Käsitykset vammaisuudesta ja toimintakyvystä ovat muuttuneet.
• Pyrkimyksenä on integraatio (tai inkluusioajattelu: kaikille yhteinen koulu, yhteiskunta).
• Aloitteet ja lainsäädäntö edistävät tavoitteiden toteutumista.
• Informaatioteknologian kehitys ja konvergoituminen tuovat muutoksia ja yllätyksiä. (Käytännössä teknologioiden konvergoituminen merkitsee sitä, että yhdellä päätelaitteella, esimerkiksi matkapuhelimella voi käyttää hyvin monenlaisia palveluja.)

Suunnitteluajattelu on myös muuttunut lineaarisesta iteratiiviseen ja teknologiavetoisesta markkinavetoiseen. (10). Tämä tarkoittaa, että suunnitteluprosessi etenee kerättävän tiedon perusteella joustavasti, ja lähtökohtana ovat tuotteen käyttäjiksi ajateltujen ihmisten toiveet ja tarpeet. Clark (2002) toteaa, että suosituksiin mukautuminen on ollut viime vuosien vahvistuvana suuntauksena verkkosivujen tuottamisessa. Yksi keskeinen syy on mahdollisuus käyttää samaa versiota erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa. Säästäminen on ollut yritysten ja julkistalouden keskeisimpiä hyveitä viime vuosikymmenet. Mahdollisimman monelle ja erilaisiin tilanteisiin sopivien ympäristöjen, tuotteiden ja palvelujen toteuttaminen tukee osaltaan yrityksen tai yhteisön hyvää mainetta. Asiakaskuntaa voi laajentaa ja palvella paremmin. Miksi saavutettavuus ja esteettömyys eivät voisi olla in, muodikkaita?

Lähteet

1. Berndtsson, I. 1998. Tekniska hjälpmedel, synskadade och samhället. Bengtsson, Jan (red.) 1999. Med livsvärlden som grund. Studentlitteratur, Lund. 69 - 87.
2. Gosling, J. 2000. Elämäni kyborgina. Teoksessa Gosling, J., Buchi, R. & Kemp, J. D. 2000. euCrea! - Vammaiset kulttuurivähemmistönä. Helsinki: Edita. 7 - 16.
3. Rope, T. & Pyykkö, M. 2003. Markkinointipsykologia. Väylä asiakasmieleiseen markkinointiin. Helsinki: Talentum.
4. Agergaard B. 2000. There is no Design for All. Crisp & Clear 3. http://www.design-for-all.org/.
5. Raeste, J-P. 2002. Helsingin Sanomat. Talous-aamun Hesari. 10.06.2002. http://www.anilinker.com/Lehtijutut/Helsingin_sanomat/HS_Talous_10_6_2002_Toimiva_tiedonsiirto_vahentaa_paperisotaa.htm.
6. Gosling, J. 2001. The Wheelchair: Fit, Form and Desire. http://www.adornequip.co.uk/rugby.htm.
7. Hurnasti, T. 2001. Mikä on apuväline? Fysioterapia. 48 (4). 14 - 16.
8. STAKES 2002. Esitys apuvälinepalvelujen laatusuosituksesi 03.12.2002.http://www.stakes.fi/apudata/apuv%E4linepalv-laatusuositus/suositus.htm. Päivitetty 02.06.2003.
9. Hyppönen, H. 2001.Erityisryhmien erityistarpeista valtavirtaan. Kaikille sopivat tuotteet ja palvelut. Fysioterapia. 48 (4). 11 - 13.
10. Hyppönen, H 2000. Mainstreaming teknologiasuunnittelussa. Teoksessa Miten käytettävyys suunnitellaan? Keinonen, T.(toim.). Helsinki: Taideteollinen Korkeakoulu. 106 - 127.
11. Clark, J. 2002. Building Accessible Websites. New Riders Publishing.